Kaikille kuuluu hyvä vanhuus
Kinestetiikkayhdistyksen kummina kirjoitin joulukuun Kinestetiikkalehteen ikääntyvien kehitysvammaisten oikeuksista.
Kehitysvammaisten henkilöiden keskimääräinen elinaika on noussut viime vuosikymmeninä, ja ikääntyviä kehitysvammaisia henkilöitä on aiempaa enemmän. He muodostavat kasvavan osan kehitysvammapalveluiden käyttäjistä.
Tällä hetkellä kehitysvammaisia ikääntyneitä Suomessa on noin 8 500 henkilöä. Tyypillistä ikääntyvää kehitysvammaista ei ole olemassa, vaan ryhmä on hyvin heterogeeninen. Ikääntyminen tuo mukanaan uusia haasteita palveluiden järjestämiselle sekä niiden laadulle ja määrälle. Kehitysvammaisuus rajoittaa yksilön toimintakykyä. Sen lisäksi kehitysvammaisten henkilöiden vanhetessa ikääntymisen suoraan ja välillisesti (sairauksien ym. kautta) tuomat lisärasitteet toimintakyvylle tuovat lisähaasteita arkeen.
Myös elintavoilla ja ympäristötekijöillä on merkitystä palvelutarpeeseen. Ikääntyneet kehitysvammaiset tarvitsevat tukea fyysisen terveyden ja toimintakyvyn ylläpitämiseen. Kehitysvammaisuus vaikeuttaa erilaisten sairauksien ja oireiden tulkintaa ja tunnistamista. Esimerkiksi muistisairaudet jäävät usein huomaamatta ja oireet tulkitaan kehitysvammasta johtuvaksi. Kehitysvammaiset ihmiset ja heidän kanssaan työskentelevä ammattihenkilöstö tarvitsevat tietoa muistisairauksista.
Päivätoiminta loppuu – mitäs sitten?
Päiväaikaisessa toiminnassa käyvät kehitysvammaiset ihmiset jäävät yleensä pois toiminnasta 60–65-vuotiaina. Tämä voi vähentää huomattavasti päivittäisiä sosiaalisia suhteita ja arjen aktiviteetteja. Tässä elämänvaiheessa ikääntyvä ihminen on yleensä oikeutettu monenlaiseen päiväaikaiseen toimintaan ja hänen toimintakykyään ja osallisuuttaan muun muassa kulttuuriin ja erilaisiin harrastuksiin tuetaan vahvasti. Näin ei välttämättä käy ikääntyneelle kehitysvammaiselle. Hänen elämänsä saattaa kaventua huomattavasti päivätoiminnasta pois jäämien myötä.
Sirpa Granö, Sonja Miettinen, Elisa Tiilikainen ja Elina Kontu (2023) ovat tutkineet kehitysvammaisten henkilöiden vanhuuden eläköitymisen elämänvaihetta. He havaitsivat, että kehitysvammaisen ihmisen eläköitymisen siirtymävaiheissa noudatetaan kahta toisilleen vastakkaista toimintatapaa: Toisaalta heidän toiveitaan kuullaan yksilöllisesti, mutta toisaalta on paljon myös palvelujärjestelmä lähtöistä toimintaa, jossa ihmisen oma ääni jää kovin heikoksi. Tämä asettaa eri paikoissa asuvat kehitysvammaiset ikäihmiset eriarvoiseen asemaan.
Tässä tulemme työyhteisön kulttuurisiin tekijöihin ja toisaalta ammattilaisten osaamiseen. Osaavat ja ammatilliset työntekijät voivat toiminnallaan varmistaa, ettei kehitysvammainen ikääntynyt jää syrjään yhteiskunnassa, vaan hän saa elää oman elämäntarinansa näköistä täyttä elämää myös ikääntyneenä. Jokaisella on oikeus kokea olevansa arvokas ihminen ja merkityksellinen osa yhteisöä.
Jokaisen ammattilaisen vastuulla on pitää huolta myös siitä, etteivät kehitysvammaisen
ikääntyneen oikeudet esimerkiksi liikkumiseen tai kulttuurin kokemiseen unohdu, vaan hän voi
toimia ja osallistua toimintaan oman mielenkiintonsa mukaan. Tämä edellyttää, että tarjolla myös
riittävästi henkilökohtaista tukea ja turvallista kuljetuspalvelua.
Enemmän yhdessä
Ikääntyneet kehitysvammaiset tarvitsevat heille suunnattuja palveluja, mutta voisiko ajatella myös, että olisi enemmän myös kaikille ikääntyneille yhteisiä palveluja. Tällä hetkellä kehitysvammaiset ikääntyneet viettävät aikaa ja harrastavat pääsääntöisesti vertaistensa parissa. He pääsevät usein vain kehitysvammaisille tarkoitettuihin palveluihin. Kehitysvammapalveluiden asiakkaana ikääntynyt kehitysvammainen on rajatumpien palveluiden piirissä kuin ei-kehitysvammainen. Olisiko syytä laajentaa näkökulmaa?
Olisiko mahdollista, että ikääntyneet henkilöt voisivat tavata toisiaan samassa ikääntyneille tarkoitetussa päivätoiminnassa? Tai voisivatko kehitysvammaiset ikääntyneet saada valtaväestölle tarkoitettuja kulttuurikavereita ja siten päästä kokemaan kaikille tarkoitettua kulttuuria? Entäpä jos kaikille ikääntyneille kehitysvammaisille mahdollistettaisiin samat terveyttä ja hyvinvointia edistävät palvelut kuin muillekin ikääntyneille? Entä jos kehitysvammaisten omaa ääntä ja tahtoa kuunneltaisiin nykyistä enemmän?
Kehitysvammaisten oikeuksien toteutuminen edellyttää ensinnäkin asennemuutosta ja toiseksi yhdessä tekemistä ja oppimista. Vammaisten oikeuksien toteutuminen ei ole vain vammaispalvelujen asia, siihen tarvitaan koko yhteiskunta. Nyt onkin löydettävä toiminta-areena, jossa hyvinvointialueet, kunnat, järjestöt, yritykset, seurakunnat, tutkimusyhteisöt, oppilaitokset ym. ottavat ilmiöpohjaisesti tavoitteekseen vammaisten yhdenvertaisuuden edistämisen. Mikään taho ei voi tätä yksin tehdä. Tällä yhteisellä areenalla voidaan laatia yhteiset tavoitteet sekä jakaa vastuita ja tehtäviä. Yhdenvertaisuuden edistäminen ei ole mahdoton tehtävä, jos sitä tehdään yhdessä. Asenneongelma ja yhdessä tekemisen vähäisyys taitavat olla suurimpia esteitä.
