Puheenvuoroni Punaisen Ristin ja Siun Soten Muutakin kuin ruoka-apua -webinaarissa 28.5.2024
Kun puhutaan ruoka-avusta, on puhuttava myös köyhyydestä ja eriarvoisuudesta. Eriarvoisuus liittyy usein köyhyyteen, vaikka se on myös paljon muuta. Köyhyys on yhteiskunnallisesti merkittävä asia, köyhyyttä kokevalle se on todellinen elämän kaventaja. Vaikka köyhyyden mittaamiselle ei ole absoluuttista mittaria, erilaisia mittareita on ja niitä käyttämällä ja niistä saatua tietoa yhdistämällä saadaan kattava kuva suomalaisesta köyhyydestä. Köyhyys- ja syrjäytymisriskissä vuonna 2022 eli yli 870 000 suomalaista, pitkittyneesti pienituloisia oli yli 400 000 ja yli 100 000 ihmistä eli kotitaloudessa, jossa esiintyi vakavaa aineellista ja sosiaalista puutetta.
Huhtikuussa voimaan tulleiden sosiaaliturvan leikkausten ennakoidaan lisäävän köyhyyttä ja samalla avun tarvetta entisestään.
Vastapainona leikkauksille hallitus aikoo panostaa ruoka-apuun. Hallitus on vakinaistanut ruoka-avun rahoituksen. Avustuksiin on varattu tälle vuodelle kolme miljoonaa euroa.
Toisaalta jos tukea vertaa miljardiluokan leikkauksiin, on summa vaatimaton kädenojennus.
Pysyvä rahoitus tuo ruoka-apuun jatkuvuutta, mutta ei ratkaise avun suurimpia ongelmia ja toisaalta se on myös suuri periaatteellinen muutos hyvinvointivaltio -ajattelussa.
Vaikka köyhyyden kokemus on yksilöllinen, köyhyyttä ei tule lähestyä yksilön ominaisuutena vaan yhteiskunnallisena ja rakenteellisena ilmiönä. Toki on myös itse valittua köyhyyttä, esimerkiksi halua vetäytyä kulutusyhteiskunnan toimintatavoista, mutta voittopuolisesti köyhyys on ei-toivottua, hyvin usein myös ei itse-aiheutettua. Köyhyys esimerkiksi periytyy tai on seurausta dramaattisista elämänkohtaloista. Yleisin syy köyhyydelle on pitkittynyt työttömyys mutta myös esimerkiksi pieni eläke, pitkäaikaissairaus tai vamma ja sukupolvelta toiselle periytyvä huono-osaisuus.
Suomalaisten tämänhetkinen taloudellinen eriarvoisuus periytyy merkittävältä osaltaan 1990-luvun lamasta, jonka seuraukset näkyvät edelleen monien perheiden ja sukujen elämässä. Professori Juho Saari puhuu elämän edellytysten myönteisessä kehityksessä tapahtuneesta jaosta: kaikki eivät ole päässeet mukaan laman jälkeisen elintason, elämänlaadun ja elintapojen suotuisaan kehitykseen. Pienistä eroista on ehtinyt kasva suuria eroja, yksilöitä ja ryhmiä koskevia rakenteellisia jakoja ja kulttuurisia eroja.
Myös alueellinen eriarvoisuus näkyy köyhyydessä, palvelujen saatavuudessa ja myös ruoka-avun jakelussa.
Hyvät kuulijat
Ruoka-apuun turvautuminen kertoo yhden näkökulman köyhyyteen: sosiaalituet eivät ole riittävät, raha ei riitä.
Suomessa ruoka-apuun turvautuu hyvin erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä ja myös työssäkäyviä. Työstä saa niin pientä palkkaa, ettei se riitä elämiseen. Samaan aikaan ei kuitenkaan saa sosiaalietuuksia, koska tulot ylittävät sallitut rajat. Suomessa on arvioiden mukaan noin 200 000 työssäkäyvää köyhää. Tuoreetkin tutkimukset kertovat saman kuin aiemmatkin: monille ruoka-apuun turvautuminen on välttämätöntä selviytymisen kannalta.
Ruoka-apu ei usein kuitenkaan ole vain ruokaa. Se on ravinnon lisäksi arjen rytmiä, kohtaamisia, sosiaalista kanssakäymistä sekä osallistumisen ja osallisuuden mahdollisuuksia. Ruoka-apu tavoittaa myös heitä, jotka eivät osaa hakea etuuksia eivätkä jaksa taistella palveluiden saamiseksi.
Puhutaan ns. etuuksien alikäyttäjistä. Etuuksien alikäytöllä tarkoitetaan tilannetta, jossa henkilö ei hae tai saa etuutta, johon hänellä olisi oikeus. Alikäyttö aiheutuu tietämättömyydestä, osaamattomuudesta ja järjestelmän monimutkaisuudesta, osin etuuksia jää hakematta myös leimautumisen pelosta, siis häpeän takia.
Ihmisten auttamisen ja myös eriarvoisuuden purkamisen ytimessä on kohtaaminen. Kohdatuksi tullut ihminen näkee oman arvonsa ja arvonsa tunteva ihminen näkee elämässä mahdollisuuksia. Ihminen ei kohtaa ”yhteiskuntaa” tai ”palvelujärjestelmää” vaan niitä edustavia työntekijöitä. Nämä kohtaamiset vaikuttavat siihen, miten ihminen näkee yhteiskunnan ja palvelujärjestelmän.
Eriarvoisuuden kokemuksen purkaminen ei tapahdu julistuksin – olemalla sitä mieltä, että ihmiset ovat samanarvoisia – vaan ihmisarvoteoin: työotteella, joka hyväksyy ihmisen varauksettomasti ja joka ei jää vain mekaaniseksi työsuoritukseksi vaan jossa hyväksyminen ja välittäminen välittyy paitsi sanoin myös teoin, katsein ja kosketuksin.
Myönteiset kokemukset ruokkivat myönteisyyttä, kielteiset kielteisyyttä. Tällä on vaikutusta siihen, näkeekö ihminen itsensä osaksi yhteiskuntaa vai ulkopuoliseksi. Jostain syystä monet ruoka-avun asiakkaat kokevat myönteisyyttä olevan enemmän järjestöjen ja kirkon toiminnassa kuin virallisessa sosiaali- ja terveystoimessa. Kuitenkin on tärkeä muistaa, etteivät julkiset eikä järjestöjen palvelut ole vain palveluita, ne ovat myös demokratiatyötä ja eriarvoisuuden kaventajia.
Hyvät kuulijat
On syytä myös kysyä, onko yhteiskuntaamme kasvanut empatiakuilu?
Empatiakuilulla tarkoitetaan valta-asemassa olevien haluttomuutta tuntea myötätuntoa heikommassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan. Myötätunnottomuuden syitä voi olla monia. Yhtäältä syynä voi olla kyvyttömyys eläytyä toisten tilanteeseen. Toisaalta empatian puutteeseen voi vaikuttaa ajatus siitä, että ihminen on itse aiheuttanut elämäntilanteensa toimimalla vastuuttomasti. Myös ymmärtämättömyys tilanteeseen johtaneista syistä voi aiheuttaa empatiakuilua.
Empatiakuilu kertoo siitä, miten suhtaudutaan toisiin ihmisiin. Toisaalta ei tarvita erityisen paljoa mielikuvitusta – tai empatiaa – arvioimaan, millaisia kokemuksia kuilun toiselle puolelle päätyminen aiheuttaa. Arvottomuuden, epäonnistumisen ja häpeän kokemukset liittyvät johdonmukaisesti empatiakuilun yli osoitettuun vähättelyyn ja halveksuntaan.
Empatiakuilua osoittavat myös Maria Ohisalon ja Juho Saaren jo vuonna 2014 kuvaamat usein toistuvat urbaanilegendat ruoka-apua hakevista ihmisistä. Näitä samoja legendoja kuulen edelleen. Esimerkiksi:
Ruoka-avussa käyvät ”käyttävät systeemiä hyväkseen”.
- Ei voida puhua ruoka-avun ”väärinkäyttäjistä” niin kauan kuin ei ole määritelty kriteerejä ruoan hakemiselle.
Ruoka-avussa käyvillä ei ole todellista tarvetta hakemalleen ruoalle.
- Suurimmalle osalle ruoka-avussa käyvistä ruoka-apu on pärjäämisen kannalta välttämätöntä, vaikka apu täydentäisi perusturvaa.
Hyväosaiset hakevat ruokaa leipäjonosta.
- Ruokaa jonottavat ovat usein heikossa työmarkkina-asemassa, matalammin koulutettuja ja iäkkäämpiä koko kansaan verrattuna
Ruokaa hakevien rahat menevät viinaan, tupakkaan ja huumeisiin.
- Missään ruoka-avussa ei liene kriteerinä täyspäihteettömyys (paitsi osassa jakopaikoista ruoanjakohetkellä).
- Tosin päihdeongelmista ilmoitti eräässä tutkimuksessa viidennes vastaajista.
Jonoissa seisovat nuoret ”hulttiot”.
- Ruoka-avussa käy pääasiassa keski-ikäisiä ja vanhempia avuntarvitsijoita.
Miten tähän on tultu???
1990-luvulla syvän laman seurauksena katukuvaan ilmestyivät ns. leipäjonot. Yhä useampi joutui turvautumaan hyväntekeväisyysjärjestöjen ja kirkon jakamaan ruoka-apuun, kun yhteiskunnan turvaverkot eivät enää kannatelleetkaan. Kaiken tuon piti olla väliaikaista. Toisin kuitenkin kävi. Leipäjonot ovat 30 vuodessa vain kasvaneet, ja ruoka-avusta on tullut pysyvä osa yhteiskunnan toimintaa.
Suomen perustuslaki turvaa jokaiselle oikeuden perustoimeentulon turvaan, eli Suomessa julkisella vallalla on vastuu myös sellaisten ihmisten hyvinvoinnista, jotka eivät sairauden, riippuvuuden, elämäntilanteen tai jonkun muun syyn vuoksi kykene huolehtimaan itsestään. Ruokajonot muodostivat särön 1990-luvulla suomalaisen hyvinvointivaltion ideaan.
Ruoka-avun ajateltiin silloin olevan tilapäistä apua: kirkko ja kolmannen sektorin järjestöt auttavat niitä, jotka putoavat turvaverkon läpi. Kun talous lähtee kasvu-uralle, niin hyvinvointiyhteiskunta ottaa sitten kopin ihmisistä. Lama nähtiin eräänlaisena taloudellisten markkinoiden häiriönä ja kun tilanne korjaantuu, niin palataan siihen visioon, jossa aiemmin oli oltu. Nyt voimme todeta, etteivät asiat menneet ihan niin kuin kuviteltiin.
Mikä meni pieleen, on tärkeä kysymys, jota muun muassa Anna-Sofia Salonen Itä-Suomen yliopistossa parhaillaan tutkii. Hän kysyy, onko niin, että pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta ei suojaakaan ihmisiä siltä, että tarvitsemme mittavaa ruoka-apujärjestelmää? Vai pitääkö meidän kyseenalaistaa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan hyvinvointijärjestelmä?
Myös keskustelussa ja asenteissa on tapahtunut muutos. 1990-luvulla julkisessa keskustelussa ruoka-apu nähtiin hetkellisenä hätäapuna, mutta viime vuosina ruoka-avun väliaikaisuudesta ei ole enää puhuttu. Vision muuttuminen on tapahtunut ilman varsinaista keskustelua ja ilman virallista päätöstä. Köyhyydestä puhutaan paljon, mutta suhtautuminen ruoka-apuun on melko kritiikitöntä. Onko siis huomaamatta käynyt niin, että ruoka-apua on hiljaisesti hyväksytty osaksi yhteiskuntaamme – vastoin perustuslakiamme…
Olemmeko siis sopeutuneet ajatukseen, että pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa ruoka-aputoiminta perustuu hyväntekeväisyyteen, eikä ruuan hankinnan niin ollen katsota kuuluvan ihmisen perusoikeuksiin. Emme keskustele siis enää siitä, pitäisikö ruoka-apua olla vai ei. Enemmän puhutaan siitä, kuinka ruokaa voi jakaa tehokkaasti ja nyt jopa korostetaan sosiaalisia ja ekologisia näkökulmia. Hävikkiruuan jakelua ruoka apuna pidetään jopa ekologisena innovaationa.
Tutkijoiden (esim. Anna Sofia Salonen) mukaan on kuitenkin arveluttavaa esittää, että kaksi isoa ongelmaa ratkeaisi niputtamalla ne yhteen. Niputuksen taustalla on ajatus, että hävikkiperustainen ruoka-apu muuttaa ruokahävikin köyhien auttamisen resurssiksi ja köyhät ihmiset hävikin vähentämisen välineiksi. Vaarana on myös, että tämä ratkaisu vakiinnuttaa kaksi vakavaa yhteiskunnallista ja ympäristöön liittyvää ongelmaa pysyväksi olotilaksi.
Hävikkiruoka ei myöskään läheskään aina ole ravitsemuksellisesti välttävää. Siinä ei voida ottaa huomioon ruokarajoituksia, eikä sen määrällistä riittävyyttä pystytä takaamaan.
Hyvät ystävät
Ihan tähän loppuun haluankin kysyä, eikö meillä ole ollut ja ole muita vaihtoehtoja? Asia on todella iso, sillä köyhyys ja eriarvoisuus ovat myös demokratiakysymyksiä.
Demokratia on monella tavalla eriarvoisuuden ja sen vähentämisen ytimessä. Eriarvoisuus näkyy vaaleissa: ylemmissä tuloluokissa äänestäminen on säännönmukaisesti pienituloisempia yleisempää. Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa ylimpään tuloviidennekseen kuuluneista äänesti 85,1 %, sen sijaan alimmassa viidenneksessä äänestysaktiivisuus oli 58,4 %.
Kokemus mahdollisuudesta vaikuttaa nykyiseen ja tulevaan yhteiskuntaan jakaa ihmisiä. Eriarvoisuus näkyy siinä, että niin monet oppivat jo pienestä pitäen, että heidän näkemyksillään, mielipiteillään tai toiveillaan ei ole merkitystä.
Hyvät ystävät
Olen tässä puheenvuorossani jonkin verran referoinut Anna-Sofia Salosta Itä-Suomen yliopistosta, joka tutkii ruoka-avun menneisyyttä ja tulevaisuutta. Parhaillaan hän johtaa Utopioita ruokajonoista -tutkimushanketta, jossa etsitään ruoka-avun toisenlaisen tulevaisuuden tarinoita. Hankkeen tavoitteena on uudistaa yhteiskunnallista keskustelua tuomalla siihen mukaan moniäänisyyttä.
Salonen kysyy muun muassa, onko meillä kykyä ja halua kuvitella sellaista yhteiskuntaa, jossa ruoka-apua ei tarvita. Mitä kaikkea se vaatisi? Minkä kaiken pitäisi muuttua? Olisimmeko me valmiita niihin muutoksiin? Keiden puolesta ja keiden kanssa muutoksia tehtäisiin?
Aion itse seurata tätä keskustelua tiiviisti ja toivon meidän kaikkien tekevän niin!
