Kirkon yhteiskuntavastuunpäivät Joensuussa syyskuussa 2023
Kiitos kutsusta tulla käyttämään puheenvuoro tässä tilaisuudessa Pohjois-Karjalan hyvinvointialueen puheenjohtajana. Näkökulmani puheenvuorossani on tulevaisuusviisaus, koska siitä on mielestäni kysymys myös julkaisemissanne kirkon maaseutulinjauksissa, joihin olen tutustunut. Huomasin niitä lukiessani, että kirkolla ja hyvinvointialueella on samoja haasteita – ja myös mahdollisuuksia.
Tulevaisuusviisauden näkökulmasta on erityisen tärkeää ymmärtää ennakoinnin merkitys. Ennakointi ei ole ennustamista eikä kristallipallosta katsomista, vaan esimerkiksi erilaisten tulevaisuuskuvien ja skenaarioiden rakentamista. Päätöksenteossa voidaan tuuppia myönteisiä skenaarioita eteenpäin ja toimia niin etteivät kielteiset toteudu – tai että niihin on osattu edes varautua. Pahin tilanne on se, että asioiden annetaan ”vaan mennä”. Useimmiten se johtaa huonoon kehityskulkuun.
Koronapandemia, Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ja esimerkiksi hoitotyöntekijäpula ovat kaikki asioita, joita on osattu ennakoida jo vuosia etukäteen, mutta varautumistoimenpiteitä ei tehty. Toivottavasti yhteiskunnassa lopultakin ymmärretään, että tulevaisuuden ennakointi on tärkeä osa päätöksentekoprosessia, koska sen avulla on mahdollista tehdä oikean suuntaisia toimenpiteitä jo ennen tilanteiden kriisiytymistä. Yhteiskunta – ja mielestäni myös kirkko – tarvitsee entistä enemmän tulevaisuusviisautta. Onneksi ev.lut. kirkolla on hyvin toimiva tulevaisuusvaliokunta, jonka kanssa minulla on ollut ilo toimia eduskunnan tulevaisuusvaliokunnassa työskennellessäni.
Maaseutulinjauksissanne on tuotu hyvin esille tulevaisuuden ennakointi, kun korostatte, että seurakuntien tulevaisuusnäkymät ovat polarisoituneet. Osassa seurakuntia on ennakoitavissa positiivista kehityksen kierrettä ja osassa uhkana on lamaannus ja kurjistumisen kierre. Tämän tunnistaminen on välttämätöntä tulevaisuuden rakentamisessa.
Mitä on tulevaisuusviisaus?
Kuten jo sanoin oleellista on ymmärtää, että tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa. Se ei vain vyöry päällemme. Sitä tehdään yhdessä. Tärkeitä ovat tekomme ja valintamme ja erityisesti arvojen tunnistaminen. Tulevaisuutta tehdään tämän päivän päätöksillä ja toiminnoilla. Tulevaisuuskuvat ohjaavat toimintaa. Tarvitaan luovuutta, aikaperspektiivin laajentamista sekä epävarmuuden sietokykyä.
Tulevaisuusviisauteen kuuluu ainakin viisi ulottuvuutta:
Ensinnäkin Aikakäsitys, mikä tarkoittaa menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden keskinäisiä suhteita ja kykyä katsoa ”nenäänsä pidemmälle.” Irokeeseilla (ja monilla muillakin alkuperäiskansoilla) oli seitsemän sukupolven periaate eli päätöksiä tehtäessä pitäisi pystyä ajattelemaan, miten päätös vaikuttaa seitsemän sukupolven päähän ja toisaalta, mitä asiasta olisi
ajateltu seitsemän sukupolvea sitten. Tällaisen aikaperspektiiviajattelu tuo päätöksentekoon vastuullisuutta.
Toiseksi tulevaisuusviisauteen kuuluu Toimijuus, eli uskommeko voivamme vaikuttaa tuleviin tapahtumiin, ja toisaalta, mihin voi vaikuttaa ja millä tavoin. Tässä yhteydessä puhutaan myös ns. tavoittelemisen kyvystä, mikä kasvattaa ”suunnistamisen taitoa”. Tämän taidon avulla selviydytään muuttuvassa maailmassa. Suunnistamisen taito heikkenee niukkuuden aikana (raha, aika ym.). Esimerkiksi jatkuva työstressi tai taloudellinen niukkuus kaventaa päätöksentekokykyä ja mahdollisuuksien näkemistä ja lamauttaa toimijuutta.
Kolmas tulevaisuusviisauden näkökulma on Avoimuus vaihtoehdoille. Se saa kyseenalaistamaan ”viralliset totuudet” ja näkemään muutosten tuomat mahdollisuudet. Avoimuus vaihtoehdoille tarkoittaa siis erilaisten tulevaisuuksien näkemistä. Avoimuus edellyttää rohkeutta, luottamusta ja luovuutta. Avoimuuden ja erilaisten mahdollisuuksien näkemisen vastakohtana on ”meillä on aina tehty näin” – ajattelu. Avoimuus mahdollistaa älykkään sopeutumisen, josta tekin käsittääkseni maaseutulinjauksissanne puhutte. Tässä pohdinnassa on oleellista sen miettiminen, millainen seurakunta on kiinnostava, kutsuva ja houkutteleva myös vähemmän aktiivisille seurakuntalaisille. Toisaalta on kysyttävä, osaammeko houkutella ihmisiä oikealla tavalla ja oikeassa paikassa. Itselleni hyvä esimerkki on Ikämiehille hyvinvointia kulttuurista hanke, jonka ohjausryhmän puheenjohtajana olen. Hankkeen toteuttajana on Pohjois- Karjalan sosiaaliturvayhdistys yhdessä Karelia ammattikorkeakoulun, Joensuun kaupungin kulttuuritoimen ja Pohjois-Karjalan kansanteatteri Pokan kanssa. Mielikuva siitä, että syrjäseutujen ikääntyneet miehet eivät kulttuurista piittaa on osoittautunut täysin vääräksi. Hanke on tavoittanut kulttuurin pariin kymmenittäin syrjään jätettyjä ja pois käännytettyjä – ei siis syrjäytyneitä – ikämiehiä. On vain löydettävä oikea tapa lähestyä oikeita ihmisiä tähän työhön ja uskottava siihen, että ihmisissä on voimaa, kun antaa tilaisuuden ja uskoo toisen mahdollisuuksiin. Tarvitaan etsivää työtä ja ihmisten kohtaamista siellä missä ihmiset ovat.
Tulevaisuusviisauteen kuuluvat myös systeemisyys ja vastuullisuus. Systeemisyys auttaa meitä näkemään luonnon ja ihmisen järjestelmien väliset yhteydet ja päätösten seuraukset eli vaikutusketjut ja verkostot. ”Omilla teoilla on merkitystä.” Olen todella iloinen, miten voimallisesti kirkko on ottanut ekologisen kestävyyden omalle agendalleen. Toivon kirkon olevan jatkossakin edellä kävijä ja silmien aukaisija. John Webstren on todennut hyvin: ”Meidän tulee kyetä lastemme ja lastenlastemme lisäksi rakastamaan lapsia, joita emme itse tapaa, maailmaa, jota emme tule näkemään ja asioita, joista emme itse hyödy. Vain niin kykenemme estämään dystopian, jonne muutoin olemme matkalla.” Ilmaston lämpenemisen hillitseminen ja toisaalta myös sopeutuminen ja siitä johtuvan taakan oikeudenmukainen jakaminen on hyvä esimerkki siitä, miksi tulevaisuustietoisuuden tulisi ohjata ajatteluamme ja päätöksentekoamme.
Kestävään kehitykseen kuuluu ekologisen kestävyyden lisäksi myös taloudellinen, kulttuurinen ja sosiaalinen kestävyys. Sosiaaliseen kestävyyteen liittyy osaltaan tulevaisuusviisauden viides ulottuvuus eli vastuullisuus. Vastuullisuus tarkoittaa huolehtimista muista ihmisistä. Tämä tarkoittaa pyrkimystä kohti sellaista maailmaa, joka on parempi meille kaikille – ei vain itselle. Tällöin ihminen kokee olevansa osa koko maailmaa ja vaikuttavansa siihen omalla toiminnallaan. Kirkolla on ollut aina ollut korkea sosiaalinen vastuullisuus, mikä näkyy esimerkiksi diakoniatyössä.
Huolissani olen kuitenkin siitä, että vähitellen ja huomaamattomasti yhä enemmän vastuuta on siirtynyt julkisilta toimijoilta järjestöille ja seurakunnille. Tämä on tapahtunut ilman kunnollista keskustelua ja ilman mitään asiasta tehtyä päätöstä. Vuosien aikana olemme alkaneet pitämään esimerkiksi leipäjonoja ihan normaalina ilmiönä – vaikka se on vastoin perustuslakimme kirjauksia. On tietysti hienoa, että kansalaisyhteiskunnasta ja seurakunnista löytyy tällaista vastuullisuutta, mutta samalla on erittäin huolestuttavaa, että yhteiskunnan turvaverkko on epäonnistunut pitämään huolta yhä useamman ihmisen ja perheen perustarpeista. Jotenkin tuntuu, että tällä hetkellä kirkko on ainoa yhteiskunnan iso toimija, joka on aidosti köyhän puolella. Tästä puhumiseen toivon rohkeutta ja toisaalta tässä tarvitaan tukevia yhdyspintoja – ei rajapintoja – esimerkiksi hyvinvointialueen kanssa.
Kohti yhdessä tekemistä
Muutama sana yhdessä tekemisestä ja yhteisistä haasteista. Hyvinvointialueella ja harvaan asuttujen alueiden seurakunnilla on samoja haasteita kuten esimerkiksi henkilöstön saatavuus. Hyvinvointialueellakin on erityisen vaikea saada henkilökuntaa pienempiin kuntiin. Kysymys kuuluu, miten saadaan hyvinvointialueesta ja kirkosta seutukunnan parhaita työpaikkoja. Omasta kokemuksesta tiedämme ainakin sen, että työntekijät kaipaavat työyhteisöä ja hyvää työilmapiiriä ja tämä edellyttää uudenlaista toimintaa. Pohjois-Karjalassa tähän haasteeseen on palveluverkkosuunnitelmassa lähdetty vastaamaan ns. laajan palvelun terveysasemien kautta. Laajan palvelun terveysasemat ovat työyhteisö työntekijöille ja niistä käsin voidaan tehdä työtä pienemmissä kunnissa ja alueilla. Työntekijöiden on liikuttava enemmän, digitaalisuutta opittava sekä asiakkaiden että työntekijöiden käyttämään, toki huomioiden ja muistaen, että Suomessa on edelleen noin miljoona digiosatonta henkilöä, joilla ei ole syystä tai toisesta mahdollisuutta käyttää digipalveluja.
Molemmissa organisaatioissa on kenties myös mietittävä minimipalvelut, jotka voimme luvata kaikille. Toisaalta keskeistä tulevaisuuden kannalta on myös se, miten opitaan rikkomaan rajoja ja tekemään työtä yhdessä; Hyvinvointialue- kunta- järjestöt- kirkko. Se on iso kulttuurinen muutos, sillä yhdessä tekeminen on enemmän kuin yhteistyö. Mikä on se yhdyspinta, jossa voidaan voimia yhdistää, laatia yhteisiä tavoitteita ja tehdä työnjakoa. Yhdyspinnat on avoimesti sovittava, sillä kuten edellä sanoin työnjaon epäselvyyden takia voidaan ajautua tilanteisiin, joista ei ole virallisesti päätetty mitään. Tästä esimerkkinä on aiemmin mainitsemani yhteiskunnan hoidettavaksi kuuluvien asioiden ajautuminen kirkon ja kolmannen sektorin hoidettavaksi.
Yksi tärkeä yhteinen asiamme on ainakin yksinäisyyden vähentäminen. Sanonta ’yksinäisyys tappaa enemmän kuin sydän- ja verisuosisairaudet’ on totta, jos mietimme, mitä seurauksia pakotetusta yksinäisyydestä ja syrjään jättämisestä ihmiselle on. Yhdessä tekemiseen kuuluu myös molemmin puoleinen oppiminen. Hyvin toimivista seurakunnista voidaan oppia kansalaisten toimijuutta ja omistajuutta sekä aitoa yhdessä tekemistä. Kansalaisten osallisuuden lisääminen on juuri tällä hetkellä hyvinvointialueen keskeisiä tavoitteita. Me olemme kaikki tulevaisuuden rakentajina.
Tulevaisuusviisauden lisäksi on oltava tulevaisuususkoa. Tulevaisuususkoon tarvitaan ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta ja sitä juuri tulevaisuuden rakentaminen edellyttää: kykyä kuvitella sellaista, mitä ei vielä ole ja nähdä sellaista, mikä ei vielä näy. Tähän sisältyy myös tulevaisuuden kannalta tärkeä sana: toivo. Toivo tunnetilana on erityisen merkityksellinen asia silloin kun elämme epävarmoja aikoja. Toivo auttaa näkemään mahdollisuuksien maailmaan. Nyt on myös oltava kykyä miettiä, mistä vanhasta voi ja kannattaa luopua, jotta saadaan tilaa jollekin uudelle. Toisaalta on osattava myös pitää kiinni niistä tärkeistä asioista, joista emme missään tilanteessa halua luopua. Poikkeukselliset ajat ovat tarjonneet kautta historian ihmiskunnalle mahdollisuuden positiiviseen suunnanmuutokseen ja tämä on nytkin toivoa herättävä ajatus. Tätä toivoa toivon meidän kaikkien vievän eteenpäin. Toivon taustalla on luottamus. Suomalaisen yhteiskunnan resilienssi eli kriisin kestävyys ja usko tulevaisuuteen ja muutoksen mahdollisuuteen on pitkälti perustunut siihen luottamukseen, että yhteiskunta pitää huolen kaikista eikä ketään jätetä oman onnensa nojaan. Suomalaisten luottamus myös toisten ihmisten auttamishaluun ja hyväntahtoisuuteen on ollut vahvaa. Tämä sama luottamuksen ilmapiiri on tärkeä säilyttää myös nyt. Tarvitsemme edelleen viestiä siitä, että olemme yhdessä ja selviämme yhdessä. Tähän viestiin tarvitaan meitä kaikkia ja siksi iloitsen kirkon ”Ovet on auki”- strategiasta.
Tämä strategia antaa toivoa, josta on opiksi otettavaksi myös muilla. Ovet auki ulospäin, kaikille, yhteiselle työlle ja kumppanuuksille, uusille mahdollisuuksille ja tulevaisuudelle. Minä uskon ja kirkkoon ja siihen, että sitä tarvitaan myös tulevaisuudessa.
Kirkko on auki kaikille, myös niille, joille muut ovet suljettuja tai liian raskaita avata. Luulen kuitenkin – edellä mainitsemaani Ihku-hankkeeseen viitaten, että tuolla on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa tulla sinne kirkon ovelle. Saman asian toisesta näkökulmasta tunnistan sosiaali- ja terveyspalveluissa. Meillä on paljon ihmisiä, joita on niin usein pois käännytetty ja käsketty menemään toiselle luukulle tai ovelle – etteivät he enää jaksa etsiä apua. Näiden ihmisten löytäminen on meidän yhteinen asiamme. Tämä on tärkeää myös yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi – mutta siihen en nyt tässä yhteydessä mene.
Kiitos!
