Miksi meillä on hoitajapula?
(Julkaistu Demokraatissa 9.5.2023)
Suomeen syntynyt hoitajapula on monen tekijän summa ja pitkän yhteiskunnallisen kehityksen seurausta. Taustalla vaikuttaa kansakunnan ikääntymisestä johtuvan palvelutarpeen kasvun ja nuorten ikäluokkien vähenemisen välinen ristiriita. Jos pidämme kiinni entisistä toimintatavoista, tarvitsemme koko ajan lisää hoitotyöntekijöitä. Tosiasia kuitenkin on, ettei hoitoalalle enää riitä työntekijöitä samalla tavalla kuin aiemmin, koska työikäisten määrä suhteessa iäkkääseen väestöön on merkittävästi kutistunut ja jatkuu kutistumistaan.
Tämän huoltosuhteeseen liittyvän ongelman lisäksi hoitoalan veto- ja pitovoima on heikentynyt. Hoitoala ei enää kiinnosta nuoria kuten ennen. Myös alan ammattilaiset hakautuvat alalta toisiin tehtäviin. Miksi näin on käynyt? Entä mikä merkitys päättäjien asenteilla ja lainsäädäntötyöllä on ollut tähän kehitykseen? Näitä asioita analysoin tässä kirjoituksessa.
Työvoimapulan ratkaisut jälkijunassa
Sote-alan työvoimatarpeiden muutoksia ja hoitotyöntekijäpulaa on Suomessa ennakoitu jo yli 20 vuotta. Siitä huolimatta Valtiontalouden tarkastusviraston työperäistä maahanmuuttoa koskevassa tarkastuksessa (2021) todettiin, ettei Sosiaali- ja terveysministeriö ole viime vuosina aktiivisesti ennakoinut sote-alan ulkomaisen työvoiman tarvetta eikä edistänyt työperusteista maahanmuuttoa. Lisäksi todettiin, että sote-alan työvoimapula ja sen vaatima valmistautuminen olisi tullut yllätyksenä eri toimijoille, erityisesti sosiaali- ja terveysministeriölle. Miten voi olla mahdollista, että tilanne on tullut yllätyksenä, kun asiasta on puhuttu jo pari vuosikymmentä?Työperusteisen maahanmuuton roolia sote-alan työvoimapulan ratkaisussa on alettu ministeriössä aktiivisemin edistämään vasta vuoden 2021 lopussa käynnistyneessä Sote-alan henkilöstön riittävyyden ja saatavuuden -ohjelmassa. Tässä ohjelmassa ehdotetaan muun muassa kansainvälisen rekrytoinnin kehittämistä, koulutuspaikkojen lisäämistä ja hoiva-avustajakoulutuksen kehittämistä.
Vaikka maahanmuuton edistäminen hoitotyön henkilöstöpulassa ei ole nopea keino – eikä sen avulla voi myöskään ratkaista ongelmaa kuin osittain – on tämäkin keino otattava käyttöön. Suomessa on Kevan tilastojen mukaan lähes 17 000 sairaanhoitajan vaje. Lähihoitajia puuttuu noin 8 800 ja sosiaalityöntekijöitä noin 4 300. Seuraavan 10 vuoden aikana vanhuuseläkkeelle siirtyy pelkästään sairaanhoitajia lähes 13 000. Tilanne on lähes katastrofaalinen.
Valtakunnan politiikan toimet riittämättömiä
Sanna Marinin hallituksen aikana työvoimapulaa haluttiin korjata hoitajien työolosuhteita parantamalla; esimerkiksi kohentamalla henkilöstömitoituksia vanhustenhoidossa. Nämä olivat tärkeitä toimia, sillä riittävä henkilöstömäärä tuo inhimillisyyttä sekä hoitoon että hoitajien työolosuhteisiin ja samalla parantaa alan veto- ja pitovoimaa.
Lainsäädäntötyössä on menneinä vuosina kuitenkin tehty myös monia huonoja päätöksiä ja toisaalta monia tärkeitä asioita on jäänyt tekemättä. Esimerkiksi pääsykokeiden poistaminen lähihoitajakoulutuksesta heikensi ammatin arvostusta ja johti sellaiseen ajattelutapaan, että lähihoitajaksi pääsee opiskelemaan kuka tahansa.
Päätökset – tehdyt ja tekemättä jääneet – eivät ole edistäneet alan veto- ja pitovoimaa. Päätöksenteko on ollut myös liian hidasta. Esimerkiksi vuoden 2021 lopussa käynnistynyt Sote-alan henkilöstön riittävyyden ja saatavuuden -ohjelma olisi ollut ajankohtainen jo 2010-luvulla!
Alan arvostuksen puute näkyy ja kuuluu
Kansanedustajat eduskunnassa ja ministerit ministeriöissä puhuvat ääneen hoitotyön ja hoitajien arvostamisesta. Todellinen arvostus ei kuitenkaan aina heijastu puheista eikä päätöksistä. Eduskunnassa ollessani sain usein palautetta hoitotyöntekijöiltä siitä, että heitä loukkaa kansanedustajien ja ministereiden puhe käsipareista. Hoitajat eivät halua olla käsipareja. Laadukas hoitotyö edellyttää käsien ja jalkojen lisäksi myös sydäntä, eli oikeaa asennetta, ja erityisesti aivoja, eli hyvää koulutusta ja teoriatietoa. Käsipareista puhuminen tarkoittaa monelle hoitajalle sitä, ettei päättäjät ymmärrä, miten vaativaa ja monipuolista työtä hoitotyö on.
Vanhuspalvelulain valmistelun yhteydessä tehtiin esitys siitä, että turvapuhelinkäyntejä voisivat jatkossa hoitaa myös vartijat. Esitys kariutui perustuslakivaliokuntaan tietosuojanäkökulmien vuoksi. Sosiaali- ja terveysvaliokunta kuitenkin halusi, että selvitystyötä vielä jatketaan tulevaisuudessa. Itse toivon, ettei tätä selvitystä edistetä. Viimeistään turva-alan koulutuksesta käyty keskustelu on tuonut ymmärrystä siihen, ettei vartijoita ole koulutettu kohtaamaan muistisairaita tai auttamaan ikäihmisiä esimerkiksi kaatumistilanteissa. Tehty esitys osoitti jälleen monelle hoitotyöntekijälle sen, että päättäjät olettavat hoito- ja auttamistyön soveltuvan kenelle tahansa – tarvitaan vain niitä käsipareja.
Hoitotyön kehittäminen liian vähäistä
Aiemmin hoitotyö oli vetovoimainen ala siksi, että hoitotyö kehittyi omana ammattinaan. Hoitotyön tutkimusta tehtiin ja kliinistä hoitotyötä kehitettiin hoitoyhteisöissä. Kehittämistä arvostettiin ja sille annettiin resursseja. Nyt monia hoitajia uuvuttaa se, ettei kehittämistyöhön ole mitään mahdollisuuksia eikä hoitotyötä arvosteta samalla tavalla omana alanaan. Tämä näkyy muun muassa siinä, ettei sosiaali- ja terveydenhuollon rakennelakiuudistuksessa mainita hoitotyön johtamista millään tavalla, vaikka lähes 60 % kaikista sote-alan työntekijöistä on hoitotyötaustaisia henkilöitä.
Hoitotyön tutkimussäätiön toiminta on joka vuosi vaakalaudalla rahoituksen suhteen, vaikka säätiö tekee tärkeää työtä tutkimusnäyttöön perustuvien hoitotyön suositusten ja näyttövinkkien laatimisessa. Lääketieteen Käypä hoito -suositusten rahoitusta ei kukaan kyseenalaista, mutta hoitotyön puolella samaa työtä tekevän Hoitotyön tutkimussäätiön rahoitus on aina vaakalaudalla. Hoitotyön suositusten avulla kliinisen hoitotyön kehittäminen olisi mahdollista pienemmilläkin resursseilla. Säätiö saa jatkuvasti toiveita uusien suositusten tekemiseen, mutta niukkojen resurssien takia moni pyyntö jää toteutumatta.
Urakehitysnäkymät puuttuvat
Kaikkina kolmena kansanedustajakautenani nostin esille hoitotyöntekijöiden peruskoulutuksen jälkeisen kliinisen hoitotyön jatkokoulutustarpeen. Meillä on valtava pula erikoistuneista muistihoitajista, diabeteshoitajista, reumahoitajista ja niin edelleen. Sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden uudistaminen tarkoittaa yhä enemmän myös hoitajavastaanottoja. Aiemmin erikoistumiskoulutukset olivat tärkeä väylä erityisesti sairaanhoitajien urakehitykselle, mutta ammattikorkeakoulu-uudistuksen myötä tämä väylä ei ole enää samalla tavalla käytettävissä. Sain useisiin tätä koskeviin kirjallisiin kysymyksiini aina saman vastauksen: ”Ammattikorkeakoulut voivat alueellaan järjestää erikoistumiskoulutuksia haluamallaan tavalla.” Tämä ei kuitenkaan käytännössä toimi, sillä koulutukset ovat maksullisia eikä niillä ole yhtenäisiä laatukriteereitä. Tarvitaan valtakunnalliset kriteerit ja vaatimustasokuvaukset asiantuntijakoulutuksille.
Valtakunnallisia ratkaisuja tarvitaan
Päättäjien on ymmärrettävä, että koulutuspaikkojen tai ulkomaisen työvoiman lisääminen eivät auta, jos edellä mainittuja ammatin arvostukseen liittyviä asioita ei saada kuntoon. Hoitotyöntekijät haluavat koulutus- ja urakehitysmahdollisuuksia, hyvää johtamista ja työnsä arvostamista omana ammattialana. Useat hoitotyöntekijät haluaisivat myös päästä kehittämään työtään. Monia näitä asioita voidaan toki edistää hyvinvointialueilla, mutta myös valtakunnallisia lainsäädännöllisiä päätöksiä ja toimenpiteitä tarvitaan. Kysymys on myös päättäjien asenteista.
Merja Mäkisalo-Ropponen
Sh, TtT, Pohjois-Karjalan hyvinvointialueen valtuuston puheenjohtaja
