Sata naista eduskuntaan!
Viime sunnuntaina vietettiin Minna Canthin päivää ja samalla tasa-arvon päivää. Minna Canth on ensimmäinen suomalainen nainen, jolla on virallinen liputuspäivä. Tämän vuoden lokakuun ensimmäisenä päivänä on ensimmäisen kerran toisellakin suomalaisella naiselle virallinen liputuspäivä. Silloin liputetaan Miina Sillanpään kunniaksi.
Sisäministeriö on jo vuodesta 2016 antanut Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivälle liputussuosituksen, mutta tänä vuonna se on ensimmäisen kerran virallinen liputuspäivä. Päivän tarkoituksena on sekä muistaa Miina Sillanpään elämäntyötä että nostaa esille kansalaisvaikuttamisen merkitystä yhteiskunnassa eli 1.10 on myös järjestöjen päivä.
Nämä vahvat naiset – Miina ja Minna – ovat liputuspäivänsä ansainneet, sillä he ovat omalta osaltaan olleet tienraivaajia niin tasa-arvon, kuin kansalaisvaikuttamisen osalta. Sivistyksen, yhdenvertaisuuden ja heikompiosaisten aseman parantaminen oli molemmille heille sydämenasia.
Molemmat heistä kohtasivat voimakasta vastustusta ja heitä yritettiin monella tavalla vaientaa. Rohkeasti he kuitenkin puolustivat tärkeinä pitämiään asioita.
”Minä kumminkin käytän puheenvuoron”
Näin totesi Miina Sillanpää eduskunnassa, kun häntä kehotettiin vaikenemaan ensimmäisen puheenvuoronsa aikana. Ensimmäinen puheenvuoro koski lakialoitetta, jolla haluttiin parantaa avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten elämää. Aloitteessa ehdotettiin kotien perustamista aviottomia äitejä ja heidän lapsiaan varten. Lakialoite ei mennyt läpi. Asia korjaantui vasta useamman eduskuntakauden jälkeen.
Miina Sillanpää oli rohkea edelläkävijä ja kansalaisvaikuttaja, jonka työn jälki näkyy vielä nykyisinkin monilla yhteiskunnan osa-alueilla. Hän nousi eduskuntaan ensimmäisten suomalaisnaisten joukossa vuonna 1907, ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa. Hän toimi kansanedustajana yhteensä 38 vuotta. Hänestä tuli myös Suomen ensimmäinen naisministeri vuonna 1926.
Erityisesti heikossa asemassa olevien ryhmien, kuten palvelijattarien, naisten, vanhusten ja yksinhuoltajaäitien aseman parantaminen oli hänelle tärkeää. Sillanpää perusti Suomeen myös ensikodit. Hänellä oli lukuisia luottamustehtäviä, joissa hän vaikutti sekä valtakunnallisesti että paikallisesti.
Myös Minna Canth joutui usein epäasiallistenkin hiljentämisyritysten kohteeksi. Hän sai osakseen paljon suoranaista vihapuhetta. Enimmäkseen hän suhtautui siihen huumorilla, mutta ajoittain loanheitto sai hänet vetäytymään omiin oloihinsa. Hän oli herkkä ronskin ulkokuorensa alla ja yritti aina välttää riitaisat keskustelut.
Minna Canth oli monista asioista eri mieltä lähipiirinsäkin kanssa, mutta siitä huolimatta hän pyrki aina ylläpitämään ajatustenvaihtoa. Canth on hyvä esimerkki siitä, miten meidän pitäisi osata olla eri mieltä asioista asiallisesti ja toinen toisiamme kunnioittaen.
Hän jaksoi myös sinnikkäästi taistella aikansa valheita vastaan. 1800-luvulla oli vallalla käsitys, että naisten terveys ja heikkous rajoittavat heidän toimiaan. Kyvyttömyydellä perusteltiin milloin mitäkin. Näitä käsityksiä Canth jaksoi sitkeästi oikaista.
Minna Canth kirjoitti vuonna 1885: ”Kuinka on? Kumpi vaarallisempaa: antaa vääryyksien hallita ja vallita, antaa epäkohtien kasvaa peittojen suojassa, koettaen vaan ennen kaikkea säilyttää suloista rauhaa. Vaiko: pelkäämättä katsoa totuutta vasten silmiä, etsiä syyt epäkohtiin ja rehellisesti miettiä tehokkaimpia keinoja niiden poistamiseen?”
Minna Canth on myös todennut, että ”Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys, se on ihmiskunnan kysymys”.
Tulevaisuusviisaus ohjaamassa päätöksentekoa
Molemmat naiset puuttuivat rohkeasti oman aikansa epäkohtiin ja olivat monella tavalla aikaansa edellä. Kun lukee näiden viisaiden naisten ajatuksia, voi huomata, että monet niistä ovat edelleen ajankohtaisia.
Esimerkiksi Miina Sillanpää on todennut: ”Jokaisella ihmisellä on oikeus hyvinvointiin, inhimillisiin työoloihin ja ihmisyyden kunnioittamiseen”.
Näiden molempien asioiden eteen on yhteiskunnassa tehtävä edelleen työtä.
He molemmat olivat myös tulevaisuusviisaita naisia
Irokeesilla – kuten useilla alkuperäiskansoilla – oli erilainen suhtautuminen aikaan kuin meillä. Irokeeseilla menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden keskinäiset suhteet olivat kiinteästi toisiinsa liittyneinä, ja heillä oli ns. seitsemän sukupolven periaate eli päätöksiä tehtäessä pitäisi pystyä ajattelemaan, mitä päätös vaikuttaa seitsemän sukupolven päähän ja toisaalta, mitä asiasta olisi ajateltu seitsemän sukupolvea sitten. Miten pitkästä ajasta on kysymys, riippuu tietysti, miten määrittelemme sukupolven pituuden, mutta joka tapauksessa tällainen aikaperspektiivi tuo päätöksentekoon vastuullisuutta ja kykyä katsoa ns. ”nenäänsä pidemmälle.”
Tämä olisi erittäin tärkeää myös nyt tässä ajassa. Elämme liikaa vuoden tai korkeintaan neljän vuoden aikajanaa. Meiltä puuttuu niin sanottu tulevaisuustietoisuutta. Tulevaisuustietoisuudella on viisi ulottuvuutta. Aikakäsitys on yksi niistä.
Toinen tulevaisuustietoisuuden ulottuvuus on toimijuus eli uskommeko voivamme vaikuttaa tuleviin tapahtumiin ja toisaalta mihin voi vaikuttaa ja millä tavoin? Onko tulevaisuus ennalta määrätty vai avoin? Optimismi vahvistaa uskoa omaan toimijuuteen. Puhutaan myöskin niin sanotusta tavoittelemisen kyvystä, joka kasvattaa ”suunnistamisen taitoa”, jonka avulla menestytään. Tämä taito heikkenee niukkuuden aikana (raha, aika ynnä muut). Esimerkiksi stressi tai taloudellinen niukkuus kaventaa päätöksentekokykyä ja mahdollisuuksien näkemistä. Toisaalta näitä taitoja voidaan edistää koulutuksen avulla.
Kolmas tulevaisuustietoisuuden ulottuvuus on systeemisyys, mikä auttaa meitä näkemään luonnon ja ihmisen järjestelmien väliset yhteydet ja päätösten seuraukset eli vaikutusketjut ja verkostot. Keskeistä on myös oivaltaa, että ”omilla teoilla on merkitystä.”
Neljäntenä tulevaisuustietoisuuden ulottuvuutena on vastuullisuus eli huolehtiminen muista ihmisistä ja olennoista. Tämä tarkoittaa pyrkimystä kohti sellaista maailmaa, joka on parempi meille kaikille – ei vain itselle. Tällöin ihminen kokee olevansa osa koko maailmaa ja vaikuttavansa siihen omalla toiminnallaan.
Viides tulevaisuustietoisuuden ulottuvuus on avoimuus vaihtoehdoille. mikä saa kyseenalaistamaan ”viralliset totuudet” ja näkemään muutosten tuomat mahdollisuudet. Edellyttää kykyä sietää epävarmuutta. Avoimuus vaihtoehdoille tarkoittaa erilaisten tulevaisuuksien näkemistä.
Minna ja Miina – tulevaisuusviisaita naisia….
Miksi kirjoitan tässä Minnan Canthin päivän kunniaksi – ja myös Miina Sillanpäätä esille nostaen – tulevaisuustietoisuuden ulottuvuuksista?
Siksi, että mielestäni molemmat naiset olivat luonnostaan tulevaisuustietoisia ja tulevaisuusviisaita. He tekivät todellisia tulevaisuuden tekoja, uskalsivat kyseenalaistaa ”viralliset totuudet” ja uskoivat mahdollisuuksien maailmaan. Tulevaisuustietoisuudessa on oleellista ymmärtää, että tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa.
Tärkeitä ovat tekomme, valintamme ja erityisesti arvojemme tunnistaminen. Tulevaisuutta tehdään tämän päivän päätöksillä ja toiminnoilla. Tulevaisuuskuvat ohjaavat toimintaa. Tarvitaan luovuutta, aikaperspektiivin laajentamista sekä epävarmuuden sietokykyä. Tulevaisuudenpelko lisää alttiutta lyhytjännitteisyyteen.
Mitä nämä naiset tulevaisuusviisaat naiset kenties sanoisivat tänä päivänä? Olen miettinyt tätä ja voi olla, että he puhuisivat siitä, että hyvän tulevaisuuden rakentamiseen tarvitaan tieteellistä tutkimusta ja tutkimustuloksista avointa keskustelua. Keskusteluun on saatava mukaan kaikki kansalaiset, sillä tarvitsemme yhteisen tulevaisuuskuvan ja konkreettisia toimia tavoitteiden mukaiselle etenemiselle. Nyt on erityisesti keskusteltava siitä, miten muutos ”parempaan tulevaisuuteen” tehdään sosiaalisesti oikeudenmukaisesti. Taloudellisesti heikoimmassa asemassa olevia ei saa jättää sinällään välttämättömän muutoksen maksajiksi. Yhteiskunnat ovat aina uusiutuneet kriisien kautta. Koronakriisi sai aikaan digiloikan ja Venäjän järjetön ja brutaali hyökkäys Ukrainaan nopeuttaa vihreää siirtymää. Ukrainan ja ukrainalaisten auttaminen tulee olla meille velvollisuus.
Tulevaisuustiedon lisäksi tarvitsemme myös uudenlaista hyvinvoinnin määrittelyä ja siksi esimerkiksi hyvinvointitalous on saatava perinteisen talousajattelun rinnalle. Taloudellisesti vaikeinakin aikoina on uskallettava tehdä hyvinvointi-investointeja, joista tärkeimpiä ovat lapsiin ja nuoriin panostaminen.
Toivo ja tulevaisuus
Ajattelen, että he haluaisivat viestiä myös toivosta ja tulevaisuuden uskosta. Toivo saa aikaan toimintaa. Toivottomuus lamaannuttaa! Toivon lisäksi tarvitsemme uudistavaa resilienssiä. Siis ei pelkästään kriiseistä selviytymisen kykyä vaan myös uuden tulevaisuuden rakentamisen taitoa. Tulevaisuus ei vyöry päällemme, se tehdään yhdessä.
Miina Sillanpää on myös todennut: ”Jokaiselle ihmiselle tekee hyvää, kun hän saa nähdä ja kuulla, että sydämen halulla tehty työ saa vastakaikua ja ymmärtämystä osakseen”. Tätä ajatusta voisimme vaalia, sillä myönteinen palaute ja toinen toistemme tukeminen saavat aikaan jaksamista ja hyvinvointia.
Desmond Tutu on sanonut saman asian hiukan eri sanoin: ”Meille kaikille on tuttua, miten puhkeamme kukkaan sellaisen ihmisen lähellä, joka näkee meissä hyvää ja joka osaa houkutella esiin parhaan meistä. Ja tiedämme, miten kuihdumme sellaisen ihmisen lähellä, joka koko ajan löytää meistä vikoja.”
Miina ja Minna olivat monessa mielessä edelläkävijöitä. He uskoivat, että maailmaa muutetaan pienillä teoilla ja konkreettisilla askelilla, joista sovitaan yhdessä. Ihmisoikeuksien edistäminen ja heikomman puolustaminen olivat heidän elämäntehtäviään. Tämä työ on edelleen kesken, sillä ihmisoikeudet eivät edelleenkään toteudu. Voisimme myös oppia näiden naisten sitkeydestä, sinnikkyydestä ja ehdottomuudesta heikoimman puolustamisessa. Nyt tarvitaan taas lujasti ihmisten yhdenvertaisuuteen uskovia päättäjiä.
Tasa-arvoasioissa Suomi on varmasti monella mittarilla edellä kävijä, mutta edelleen työtä on tehtävänä. Naisjärjestöjen Keskusliitolla on näissä vaaleissa tavoitteena: 100 naista eduskuntaan.
Lopuksi
Vaikka Eduskunta on naisistunut reilussa sadassa vuodessa, niin täydelliseen tasa-arvoon emme ole vieläkään päässeet.
Vuonna 1907 – siis ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa – eduskuntaan valittiin 19 naista eli naisten osuus kansanedustajista oli 9,5 %. On ollut kausia, jolloin naisia oli tätäkin vähemmän, eli aallonpohjaa saavutettiin vuoden 1930 vaaleissa, joissa eduskuntaan valittiin ainoastaan 11 naista (5,5 %). Naisten osuus on suurimmillaan nyt vuonna 2019 aloittaneessa eduskunnassa, johon valittiin 94 naista (47 %).
Eli nyt meillä on mahdollisuus vielä parempaan.
