Toteutuuko inhimillinen ja omannäköinen elämä ikääntyneiden hoidossa ja hoivassa?
Alustus Sosiaalialan asiantuntijapäivillä 14.3.2023 Tampereella
Hyvät ystävät
Puoliksi savolaisena voisin pitää luennon lyhyenä ja vastata otsikon kysymykseen: jossain toteutuu ja jossain ei.
Mutta analysoin tätä asiaa nyt hiukan laajemmin. Olen siis kansanedustaja kevään vaaleihin saakka ja myös Pohjois-Karjalan hyvinvointialueen valtuuston puheenjohtaja. Olen toiminut 11 vuotta Muistiliiton puheenjohtajana vuosina 2011–2022 ja sitä ennen jo Pohjois-Karjalan Muistin puheenjohtajana. Tällä hetkellä toimin Miina Sillanpään Säätiön hallituksen puheenjohtajana. Olen myös Kinestetiikka yhdistyksen kummi!
Olen kirjoittanut useita kirjoituksia otsikon teemaan liittyen. Alkuun haluan todeta, että tiedän useita hyviä hoito- ja hoivayhteisöjä ja viime aikoina vieraillut useammassakin ikäihmisten perhehoidossa ja tavannut onnellisia ihmisiä!
Haluan kuitenkin herätellä teitä oikeusasiamiehen ja apulaisoikeusasiamiehen selvitysten tuloksina siihen toiseenkin todellisuuteen eli ihmisoikeuksien loukkaamiseen.
Viimeisimmässäkin Oikeusasiamiehen kertomuksessa tuotiin esille useita perus- ja ihmisoikeusongelmia, jotka liittyivät vanhusten oloihin ja kohteluun.
Laitoshoidossa ja ympärivuorokautisen palveluasumisen yksiköissä (Vanhuspalvelulain viimeisten muutosten jälkeen, emme puhu enää tehostetusti palveluasumisesta) asuu kymmeniä tuhansia vanhusasiakkaita. On käsittämätöntä, että jatkuvasti – vuodesta toiseen- tulee ilmi ravinnon, hygienian, vaippojen vaihdon, kuntoutuksen, sosiaalisen vuorovaikutuksen ja ulkoilun puutteita. Puutteita on havaittu myös lääkärin käyntien tiheydessä, lääkehoidossa ja hammashoidossa. Puutteet johtuvat usein henkilökunnan riittämättömästä määrästä tai johtamisen puutteista. Muistisairaiden hoidossa on oman kokemukseni mukaan – ja myös tutkimustietoon perustuen – osaamispuutteita, jotka näkyvät esimerkiksi rauhoittavien lääkkeiden käyttönä sellaisissakin tilanteissa, joissa olisi olemassa muita vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Suosittelen lukemaan Muistiliiton ja Hoitotyön tutkimussäätiön hoitosuositusta lääkkeettömien menetelmien käytöstä.
Valitettavasti korona aiheutti jopa syveneviä perus- ja ihmisoikeusloukkauksia. Koronaa käytettiin perusteluina esimerkiksi moniin rajoitustoimenpiteisiin, vaikka niille ei juridista perustetta olisi ollut. Rajoituksia tehtiin tai palveluja vähennettiin tai lakkautettiin jopa ns. varmuuden vuoksi. Näistä toimenpiteistä aiheutui paljon inhimillistä kärsimystä, mutta myös yhteiskunnalle pidemmällä tähtäyksellä taloudellisia menetyksiä esimerkiksi ikäihmisen toimintakyvyn heikentymisen tai omaisen uupumisen vuoksi.
Hyvät kuulijat
Kuten edellä totesin, vanhusten hoidossa ja hoivassa käytettävien itsemääräämisoikeuden rajoittamistoimenpiteiden tulisi perustua lakiin. Vaadittava säädöspohja puuttuu kuitenkin edelleen melkein kokonaan. Rajoitustoimenpiteitä myös käytetään, vaikka se ei ole välttämätöntä, vaan tilanteet olisivat ratkaistavissa muilla keinoilla. Osaamisen puutteet tulevat erityisesti esille muistisairaiden hoidossa ja hoivassa. Siellä yhtenä rajoitustoimenpiteenä käytetään myös rauhoittavia lääkkeitä, jotka kyllä poistavat esimerkiksi haasteellista käyttäytymistä, mutta samalla usein myös toimintakyky heikkenee. Koronapandemian aikana virheellisiä toimintakäytäntöjä on ollut entistä enemmän eri hoivayksiköissä. Vanhusten oikeuksia rajoitettiin ja edelleen rajoitetaan tarpeettomasti terveysturvallisuuden perusteella.
Joulukuun alussa myös apulaisoikeusasiamies Maija Sakslin toi tiedotteessaan esille huolen vanhusten epäinhimillisestä kohtelusta ja siihen liittyen voimakkaiden rajoitustoimenpiteiden käytöstä.
Valvira on arvioinut ikääntyneiden asumisyksiköissä olevan melko vakiintuneet toimintatavat fyysisten rajoitustoimenpiteiden käytöstä. Kysymys on organisaatiokulttuurista ja siihen kuuluvasta ”Meillä on aina tehty näin” – toimintatavasta. Apulaisoikeusasiamiehen määräämillä tarkastuksilla tehdyt havainnot osoittavat, että nämä vakiintuneet toimintakäytännöt voivat olla sekä lain, ihmisoikeussopimusten että ammattieettisten periaatteiden vastaisia.
Virheellisen menettelyn taustalla on usein se, ettei henkilökunta tiedä, miten tilanteissa tulisi menetellä.
Rajoitustoimiin kuuluvat yleisimmin erilaiset fyysiset rajoitteet, kuten esimerkiksi erilaiset liivit, hihnat, vyöt ja muut sidokset, joilla asiakas sidotaan esimerkiksi joko vuoteeseen tai tuoliin. Myös pyörätuolien ja geriatristen tuolien jarrujen lukitusta ja pöytätasoja saatetaan käyttää rajoittamistarkoitukseen. Hygieniahaalarit, sänkyjen laitojen nosto ja ovien lukitus kuuluvat myös rajoitustoimiin. Fyysisten rajoitustoimien lisäksi myös esimerkiksi rauhoittavia lääkkeitä voidaan käyttää rajoittamismielessä, samoin kuin erilaisia digitaalisia valvontajärjestelmiä. Rauhoittavat lääkkeet poistavat haasteellista käyttäytymistä, mutta samalla usein myös toimintakyky heikkenee.
Hyvät kuulijat
Vanhusten hoidossa ja hoivassa käytettävien itsemääräämisoikeuden rajoittamistoimenpiteiden tulisi perustua lakiin. Vaadittava säädöspohja puuttuu kuitenkin edelleen.
Lainsäädäntö ei toki toimintatapoja yksin muuta, mutta se antaisi perustan toimintatapojen muutosvaatimuksille ja riittävän velvoittamalla yhteiselle ohjeistukselle.
Nyt olemassa olevat toimintaohjeet ovat puutteellisia ja ristiriitaisia sekä keskittyvät lähinnä rajoitustoimenpiteiden käyttöön. Sen sijaan rajoittamistilanteiden ennaltaehkäisyä koskevat selkeät ja yksinkertaiset ohjeet ja sen myötä osaaminen vielä enimmäkseen puuttuvat. Apulaisoikeusasiamies kiirehtii kannanotoissaan selkeiden valtakunnallisten ohjeistusten ja koulutusmateriaalien laatimista.
Mitä pitäisi tehdä?
Kuten edellä totesin rajoitustoimenpiteiden käyttöä selittävät usein työyhteisön kulttuuri ja johtaminen. Näistä johtuen myös henkilöstön valmiudet kohdata esimerkiksi muistisairas henkilö vaihtelevat eri hoitoyhteisöjen välillä huomattavasti. Toki liian vähäinen työntekijämäärä voi johtaa myös rajoitustoimenpiteiden käyttämiseen, mutta toisaalta se ei selitä kaikkea. Joissakin hoitoyhteisöissä rajoitustoimenpiteitä käytetään herkästi, eikä vaihtoehtoisista hoitomenetelmistä ole tietoa, vaikka henkilöstömitoitukset olisivat kunnossa. Osaamisen puutteet tulevat erityisesti esille muistisairaiden hoidossa ja hoivassa.
Jotta vanhustenhoidossa voidaan varmistaa ihmisoikeuksien toteutuminen, on vahvistettava hoito- ja hoiva-alan ammattilaisten tietoa ja osaamista organisoimalla henkilöstön täydennyskoulutusta sekä tekemällä yhteistyötä sote-alan koulutusorganisaatioiden kanssa. Määrältään riittävän henkilökunnan lisäksi on varmistettava henkilöstön ammattitaito ja osaaminen. Meillä on valtava pula esimerkiksi muistihoitajista, joita tarvitaan hoitoyhteisöihin kouluttamaan ja ohjaamaan muistisairaan kohtaamiseen ja auttamiseen liittyviä asioita, niin ettei rajoitustoimenpiteitä tarvitsisi käyttää. Hoiva-apulaisten tuleminen osaksi hoitoyhteisöjä entisestään lisää asiantuntijahoitajien merkitystä ja tarvetta.
Hyvät ystävät
Olen lähes 40 vuotta toiminut välillä enemmän ja välillä vähemmän muistityössä. Näiden vuosien aikana on tapahtunut paljon hyvää, mutta edelleen kehitettävää löytyy. Erityisen myönteistä on se, että aivoterveyden edistämisen merkitys on vihdoin ymmärretty yhteiskunnallisesti. Tutkimustietoa aivoterveyteen vaikuttavista asioista on paljon, ja haasteena onkin se, miten tätä tietoa saadaan jalkautettua.
Myös asenteissa on tapahtunut paranemista. Tämä näkyy muun muassa siinä, miten muistisairaista puhutaan ja mitä käsitteitä käytetään. Kymmenen vuotta sitten puhuttiin vielä dementiasta ja jopa dementikoista, vaikka sellaista sairautta kuin dementia ei ole olemassa. Nyt puhutaan erilaisista muistisairauksista. Myös ymmärrys siitä, ettei muistisairaudet ole pelkästään ikääntyvien sairauksia on lisääntynyt. Suomessa on noin 7000 työikäistä muistisairasta ja osassa muistiperheitä on myös alaikäisiä lapsia.
Pinnan alla on kuitenkin vielä kielteisiä asenteita ja tietämättömyyttä. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, kun kirjoitin artikkelin muistisairaiden kulttuurisista oikeuksista, sain vastauksena viestejä, etteivät ”muistisairaat höppänämummot mitään kulttuuria tarvitse.” Emme siis ole päässeet vieläkään eroon siitä vähättelystä ja mitätöimistä, jota muistisairaisiin ihmisiin liittyy.
Palvelujärjestelmässä on tiedon lisääntymisen myötä tapahtunut paljon myönteistä edistymistä. Muistisairaudet eivät ole enää toivottomia sairauksia. Niitä voidaan ennaltaehkäistä, hoitaa ja kuntouttaa.
Paljon puutteita palvelujärjestelmässä edelleen kuitenkin on ja esimerkiksi eheää hoitoketjua ei monin paikoin ole rakennettu. Kotihoito on usein laitostavaa eli kotihoidon asiakkaat eivät saa tarvitsemaansa kuntoutusta, eivätkä esimerkiksi pääse ulkoilemaan tai harrastamaan itselleen mieluisia asioita. Siksi muistisairaan toimintakyky heikentyy liian aikaisin. Omaishoitajien tarpeet jäävät myös liian usein kuulematta.
Tietyssä sairauden vaiheessa muistisairas tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa ja hoivaa, eikä laadukkainkaan kotihoito pysty takaamaan inhimillistä ja hyvää elämää. Silloin jokaisella muistisairaalla tulisi mahdollisuus päästä hoitokotiin, jossa on riittävästi ammattitaitoista ja osaavaa henkilökuntaa, joilla on taitoa varmistaa omannäköisen ja yksilöllisen elämän toteutuminen jokaiselle muistisairaalle. Liian usein edelleen kuvitellaan, että muistisairaita voi hoitaa kuka tahansa ja tässä yhteydessä puhutaan usein käsiparien lisäämisen tarpeesta. En itse lainkaan pidä tästä ilmaisusta, sillä käsiparit eivät hoida ketään laadukkaasti, joskin lempeitä ja osaavia käsinkin tarvitaan. Joskus kädet auttavat liikaakin ja kuntouttavassa hoidossa hoitajalla tulisi olla myös ”kykyä istua käsiensä päällä”, eikä olla tekemässä kaikkea valmiiksi. Laadukkaaseen hoitoon tarvitaan myös sydäntä eli eettistä asennoitumista ja erityisen paljon aivoja eli teoriatietoa.
Hyvät ystävät
Oman näköisen elämän toteutuminen edellyttää myös elämäntarina-ajattelun merkityksen ymmärtämistä. Elämän tarina-ajattelun perustana on Erik. H. Erikssonin kehitysteoria. Tämän teorian mukaan vanhuuden kehitystehtävä on inventaarion tekeminen omasta elämästä eli elämäntarinan osasten paikalleen laittaminen. Tähän liittyy myös ajatus siitä, että jokaisen meidän elämästämme saa kirjoitettua kirjan – mielenkiintoisen ja jännittävän tarinan. Tarina päättyy kuolemaan ja myös paljon apua tarvitsevan ihmisen kohdalla on huolehdittava siitä, että jokaisen tarina voi loppua onnellisesti ja omannäköisesti.
Elämäntarinan inventaariota tehdään muistelemalla, mutta muistisairaan ihmisen muisteluissa tarvitaan myös apua eli myös hoitajan on tiedettävä elämäntarinasta, että osaa puhua tutuista asioista ja ymmärtää ihmisen tunteita ja käyttäytymistä. Tärkeää on ymmärtää, että kukaan ei ole esimerkiksi sairautensa näköinen, vaan oman elämäntarinansa näköinen. Jos ihminen itse tai omainen eivät pysty kertomaan tarinaa, niin sitten hoitajaa auttaa historian tunteminen eli millaista elämää elettiin sotien aikana tai sotien jälkeen kaupungissa tai maaseudulla? Tietämällä esimerkiksi sotien jälkeisestä pula-ajasta, nuoren hoitajan helpompi ymmärtää, miksi kaikki mahdollinen pitää ”laittaa talteen”
Kirjan lukemista ei voi aloittaa viimeisestä luvusta, koska silloin ei ymmärrä tapahtumia. Ihmisen elämä ei myöskään ala siitä, kun hän tulee hoiva ja hoidon pariin ja siksi hoitajien tulee olla aktiivisia tutustuakseen ihmiseen ja hänen tarinaansa. Tämä on ehdoton edellytys sille, että voidaan varmistaa yksilöllisen elämän jatkuminen niin hyvin kuin mahdollista.
Toisaalta elämäntarina-ajatteluun kuuluu myös sen oivaltaminen, että ikääntyneen – ja myös muistisairaan – elämään voi tulla uusia ulottuvuuksia. Ihminen oppii koko elämänsä ajan. Siksi esimerkiksi omaisen kertoma elämäntarina ei saa rajoittaa uusien elämysten ja kokemusten tarjoamista. Havainnoinnin avulla on mahdollista varmentaa, nauttiiko ihminen asiasta vai ei.
Hyvät ystävät
Vanhustyölehden toimittaja kysyi minulta, mitä toivon, jos ja kun ikääntyneenä tarvitsen hoitoa ja hoivaa. Tähän kysymykseen jokainen vastaa eri tavalla. Kaikki eivät halua samoja asioita, samalla tavalla ja saman verran. Tämä ajatus on yksilöllisyyden vastakohta eli se on tasapäistämistä ja valitettavasti hoidossa ja hoivassa olen törmännyt usein tähän.
Toimittajalle vastasin:
Siihen asti, kun en tarvitse apua, toivon, että saan elää ihan normaalia elämää ja tehdä mitä itse haluan. Olisi mukavaa, jos joku arvostaisi mielipiteitäni ja saisin oppia uusia asioita myös nuoremmista sukupolvilta.
Sitten kun tarvitsen apua, niin toivon, että elämäntarinani tunnetaan ja mahdollistetaan oman elämäntarinan näköinen elämä, johon kuuluu minulle mieluisia asioita. Toivon voivani olla kotona niin kauan kuin saan asua mieheni kanssa, mutta yksin en huonokuntoisena halua olla omassa kodissa. Siinä vaiheessa toivon pääseväni yhteisökotiin, jossa on ammattitaitoiset hoitajat, mutta myös kulttuuria, luontolähtöisyyttä sekä kampaajan ja kosmetologin palveluita. Toivon, että yhteisökodissakin saan tavata läheisiäni ja sinne voi tulla kanssani juhlimaan erilaisia asioita. Siellä kävisi lapsia, koiria ja kissoja. Siellä elettäisiin, eikä vaan oltaisi. Kaiken perustana olisi henkilökunta, joka haluaa olla siellä töissä ja on ylpeä siitä, että he tekevät hoito- ja hoivatyötä. Hoitajien ammattitaitoon kuuluu myös kinestetiikan osaaminen, joka varmistaa sen, että minua kohdataan arvokkaasti, omatoimisuuttani tuetaan ja minua autetaan ja kosketetaan kivuttomasti ja lempeästi.
