Miten rakennetaan muistiystävällistä yhteiskuntaa?
Tällä viikolla vietetään Muistiviikkoa teemalla hyvää elämää muistiystävällisessä yhteiskunnassa. Käsittelen tässä muistiystävällistä yhteiskuntaa erityisesti muistityön näkökulmasta.
Viime aikoina on puhuttu paljon ikäystävällisestä yhteiskunnasta – ja niin pitääkin – mutta tämän käsitteen sisällä on pidettävä huolta, että samalla puhumme myös muistiystävällisestä yhteiskunnasta. Muistisairaudet tuovat ikääntymiseen vielä sellaisia erityispiirteitä, jotka on huomioitava vielä erikseen, niin että muistisairaiden oikeudet varmasti toteutuvat yhteiskunnassa.
Valitettavasti meillä ei ole enää ns. kansallista muistiohjelmaa muistuttamassa tästä asiasta ja kansallisen ikäohjelman sisällä muistiasiat ovat liian ohuesti esillä. Toivon, että Muistiliitolla ja jäsenyhdistyksillä on nyt voimia huolehtia siitä, että hyvinvointialueilla muistityö – ennaltaehkäisystä, hoitoon, kuntoutukseen ja hoivaan – toteutuu. Ensimmäisiä asioita on tarkistaa, onko hyvinvointialueella selkeästi kuvattuna muistisairaan eheä hoitopolku.
Toki on muistettava, etteivät hoitopolut auta, jos ei ole riittävästi ammattitaitoista henkilöstöä tekemään muistityötä ja ellei ole toimivia yhdyspintoja hyvinvointialueen, kuntien ja muistiyhdistysten kesken. Myös oppilaitoksia ja yrityksiä tulisi yhdyspinnoilla hyödyntää.
Tähän liittyy yksi todellinen kipupiste ja se on muistihoitajien koulutuksen vähäisyys. Suomessa ei ole rakennettu muistityöhön opintopolkuja, joista voi valmistua esimerkiksi muistihoitajiksi. Kliinisten urapolkujen rakentaminen hoitotyöntekijöille olisi koko alan veto- ja pitovoiman kannalta erityisen tärkeää.
Toisaalta muistiosaamista pitäisi olla huomattavasti nykyistä enemmän myös perusopinnoissa, ainakin jos ja kun henkilöstömitoitusten kasvaessa, on ympärivuorokautiseen hoitoon tulossa myös hoito- ja hoiva-avustajia.
Tässä tilanteessa pitäisi varmistaa, että jokaisessa hoitoyhteisössä on muistiosaaja kouluttamassa ja valmentamassa uusia työntekijöitä. On tärkeää ymmärtää, ettei muistisairasta pysty kuka tahansa hoitamaan ja kohtaamaan ammatillisesti niin, että toimintakyky säilyy ja henkilökohtaisiin tarpeisiin vastattaisiin oikealla ja inhimillisellä tavalla. Muistisairaiden kohtaaminen vaatii tietoa, taitoa ja osaamista. Itse hermostun aina, kun puhutaan siitä, että ikäihmisten hoitoon tarvitaan lisää käsipareja. Käsiparit – eivätkä jalatkaan – auta, jos ei ole sydäntä ja aivoja eli oikeaa asennetta, eettistä osaamista ja myös laajaa tietoperustaa.
Muistityöhön voi liittyä myös paljon eettistä kuormitusta. Työterveyslaitoksen tutkimuksen mukaan vanhuspalveluissa esiintyy eettisesti kuormittavia tilanteita jopa kaksi kertaa enemmän, kuin muualla sosiaali- ja terveydenhuollossa. Eettinen kuormitus on merkittävä tekijä alan työhyvinvoinnissa ja sitä on pystyttävä hillitsemään. Työterveyslaitos esittää muun muassa eettisen kuormituksen arvioinnin ja hallinnan liittämistä osaksi omavalvontaa, eettisten periaatteiden luomista, ajan varaamista työhyvinvoinnin kehittämiselle, eettisen osaamisen lisäämistä sekä onnistumisten ja myönteisten näkökulmien nostamista vahvemmin esiin. Teoriatieto muistisairauksista ja muistisairaan kanssa tapahtuvasta onnistuneesta vuorovaikutuksesta on erittäin tärkeää, jos halutaan eettistä kuormittamista vähentää.
Muistisairaudet eivät kuulu normaaliin ikääntymisen eivätkä muistisairaudet ole pelkästään ikääntyneiden sairauksia. Meidän pitäisikin ymmärtää, että muistisairaudet ovat neurologisia vammaissairauksia ja myös muistisairaiden kohdalla tulisi puhua vammaisten oikeuksien toteutumisesta.
Eduskuntaan onkin lähiaikoina tulossa vammaispalvelulain uudistus. Tulevassa laissa työikäisten tilanne paranee, mutta ikärajaus jää edelleen voimaan. Laki yhä rajaisi soveltamisalansa ulkopuolelle henkilöt, joiden huolenpidon tarve johtuu pääasiassa tyypillisesti iäkkäänä alkaneesta sairaudesta tai yleisestä vanhuudesta johtuvasta toimintakyvyn heikkenemisestä, mikä tietysti tarkoittaa suurimman osan muistisairaiden kohdalla, ettei vammaispalvelulakia tarvitse noudattaa vanhuuseläkeiän jälkeen. Toki vanhuspalvelulaki turvaa tiettyjä asioita esimerkiksi hoidon ja hoivan suhteen, mutta suuria puutteita tulee jäämään osallisuuden tukemiseen ja mahdollistamiseen.
Lisäksi lain soveltamiseen tarvitaan selkeää ohjeistusta, että vältytään tämänhetkiseltä tilanteelta, jossa lakitekstin epämääräisyyden takia, harkintavaltaa jää paljon viranhaltijalle palveluista päätettäessä. Tästä johtuen eri kunnissa ja alueilla päätökset voivat olla hyvin erilaisia. Ongelmia on myös siinä, ettei ymmärretä yhdenvertaisuus – käsitettä oikein. Sen kuvitellaan tarkoittavan sitä, että kaikille annetaan kaikkea saman verran ja samalla tavalla. Yhdenvertaisuus kuitenkin tarkoittaa sitä, että autetaan vammainen henkilö samalle viivalle ei-vammaisen henkilön kanssa. Siksi vammaispalvelut täytyy aina määritellä yksilöllisesti henkilön elämäntilanne huomioiden.
Ja vielä lopuksi vähän vanhuspalvelulain toisesta uudistuksesta, joka hyväksyttiin eduskunnassa kesäkuussa. Lakiuudistuksessa mm. kirjataan erikseen tukipalveluista, laajennetaan kotihoidon saantioikeus vuorokauden ajasta riippumattomaksi sekä uudistetaan asumispalveluiden termejä ja muotoja. Kotihoidon kehittäminen on erittäin tärkeää ja sen mahdollistaminen, että ihmiset voivat halutessaan asua omassa kodissaan niin kauan kuin mahdollista. Kuitenkin on muistettava, että esimerkiksi tietyssä muistisairauden vaiheessa oma koti ei enää ole turvallinen ja inhimillinen paikka asua yksin, oli kotihoito miten laadukasta tahansa.
Lakiuudistuksessa tehtiin myös tärkeää käsitteiden uudistamista. Nykyiset palveluasumisen ja tehostetun palveluasumisen käsitteet muuttuvat yhteisölliseksi asumiseksi ja ympärivuorokautiseksi palveluasumiseksi. Käsitteiden muutokset kuvaavat paremmin sitä, mistä on kysymys. Tärkeää on myös yhteisölliseen asumiseen liittyvä velvoite järjestää ryhmätoimintaa ja sosiaalista kanssakäymistä ihmisten välillä. Tämä velvoite olisi tärkeää laajentaa koskemaan kaikkea palvelutoimintaa.
