Mistä lisää työntekijöitä kehitysvammatyöhön?
Tämän viikon tiistaina 6.9. keskusteltiin eduskunnan vammaisasiainyhteistyöryhmän ja Kehitysvammaliiton yhteisessä tilaisuudessa kehitysvamma-alan työvoimapulasta. Tilaisuudessa kehitysvammaliitto esitti uutta kehitysvamma-alalle valmistavaa yhteisöavustajan täsmäkoulutusta. Yhteisöavustajan koulutus olisi vuoden kestävä täsmäkoulutus, joka valmistaisi tukemaan kehitysvammaista henkilö moninaisissa arjen asioissa. Yhteisöavustajien saaminen alalle vapauttaisi myös lähihoitajien aikaa keskittymään vammaisten henkilöiden hoidollisiin tarpeisiin Tämän lisäksi löytyy monia muitakin muun muassa asenteisiin vaikuttavia asioita, joita työvoimapulan helpottamiseksi tulee tehdä.
Kehitysvamma-ala on merkittävä työllistäjä, mutta alaa vaivaa vakava työvoimapula. Tarjolla on paljon avoimia työpaikkoja, joihin tarvitaan osaavaa ja innostunutta työvoimaa. Vammaisala on kokonaisuudessaan jo pitkään kärsinyt henkilöstöpulasta, ja tilanne on edelleen kärjistynyt korona-aikana. Kun henkilökunnan poissaolot ovat lisääntyneet, sijaisia on ollut vaikea saada. Tällä hetkellä yhteiskunnallinen keskustelu on liian yksipuolisesti keskittynyt vanhustyön ongelmiin ja haasteisiin, ja vammaistyön henkilöstöpula on keskustelussa kovin vähäiseksi.
Kehitysvammaliiton toteuttama kysely paljastaa, että korona-aika entisestään heikensi tilannetta. Kyselyyn vastasi sata kehitysvammapalveluissa työskentelevää johtajaa tai esimiestä eri puolilta maata. Noin 70 prosenttia kyselyyn vastanneista kertoi, että korona on vaikuttanut työvoiman riittävyyteen ja lähes 80 prosentin mukaan sijaisia on ollut vaikea saada. Syynä on ollut muun muassa korona-altistusten aiheuttamat karanteenit. Työntekijät ovat joutuneet joustamaan sekä tekemään pitkiä vuoroja ja ylitöitä entistäkin enemmän. Työvuoroja on jouduttu tekemään myös vajaalla henkilöstömäärällä. Toimintaa on myös pitänyt supistaa henkilöstöpulan vuoksi. 13 prosenttia vastaajista kertoi, että on tapahtunut myös irtisanoutumisia. 36 prosentin mukaan avoimeen työpaikkaan ei ole ollut hakijoita.
On kuitenkin muistettava, että korona vain kärjisti tilannetta, joka on ollut huono jo paljon pidempään. Syitä tähän on monia. Esimerkiksi, vaikka Sosiaali- ja terveysalan tutkintoihin on mahdollista sisällyttää vammaisalalle suuntaavia opintoja, niin on osoittanut, että vammaistyön opinnot voivat jäädä melko vähäisiksi opintojen valinnaisuuden vuoksi, ja opiskelijoille ei pääse syntymään käsitystä monipuolisesta vammaisalan työstä. Osittain kehitys on mennyt jopa huonompaan suuntaan, sillä lähihoitajien uudessa opetussuunnitelmassa ei ole enää kuntoutumisen tukeminen -osiota, vaan siihen kuuluvia asioita on ripoteltu osaksi muita opintokokonaisuuksia.
Vammaisalan vetovoima ja koulutuksen kehittäminen (VAVE) -hankkeen ja Värikäs vammaistyö- kampanjan avulla on pyritty vahvistamaan vammaisalan osaamista ja parantaa työvoiman saatavuutta vammaisalalle muun muassa lisäämällä alan houkuttelevuutta. Hankkeiden aikana todettiin, että moni vammaisalalla työskentelevä on kertonut eksyneensä alalle sattumalta tai vahingossa ja huomannut vasta sitten, miten mahtavaa ja kiinnostavaa vammaistyö voi olla.
Sattuman tai vahingon sijasta vammaistyö tulisi saada suunnitelluksi poluksi. Näissä hankkeissa haastettiin muun muassa kehitysvamma-alan työntekijöitä, opiskelijoita ja opettajia kertomaan kiinnostavasta ja monipuolisesta vammaistyöstä, jota tunnetaan liian vähän. Kehitysvammatyön vetovoimatekijöistä tärkein ovat aidot ihmiset, joiden kanssa työtä tehdään. Kehitysvammaliiton aiemman selvityksen mukaan alalla työskentelevät arvostavat erityisesti asiakkaiden kanssa toimimista ja vuorovaikutusta. Työ koetaan merkitykselliseksi ja se palkitsee. Näitä viestejä tulisi saada nuorten tietoisuuteen.
Miksi vammaisala ei houkuttele nuoria?
Tämä johtuu ainakin osittain ennakkoluuloista ja siitä, että vammaisuus koetaan vieraaksi asiaksi. Tarvitaan opintojen joustavoittamista ja yksilöllisten opintopolkujen luomista sekä muuntokoulutusta. Luulen, että meillä on monia eri ammatteja, joista olisi helppoa ja mielekästä suuntautua vammaistyöhön, mutta pätevyysvaatimusten takia tämä on kovin hankalaa. Esimerkiksi ammattikorkeakouluissa oleva Tulkkaus ja kielellinen saavutettavuus -koulutus, jossa valmistuu kommunikaatioasiantuntijoita, antaisi erinomaisia valmiuksia kehitysvammatyössä toimimiseen. Tätä koulutusta ei tunneta ja toisaalta tiukat pätevyysvaatimukset asettavat esteitä heidän palkkaamiseensa.
Toisaalta vammaisuuteen ja vammaisalaan liittyvää tietoa pitäisi lisätä myös kouluissa ja oppilaitoksissa ja alan työpaikkoihin tulisi järjestää nykyistä enemmän tutustumis- ja harjoittelujaksoja ja alan työpaikkojen ja koulujen tehdä nykyistä tiiviimpää yhteistyötä. Ennakkoluuloja ja asenteita voitaisiin hälventää vammattomien ja vammaisten koululaisten tai opiskelijoiden epävirallista kanssakäymistä lisäämällä. Esimerkiksi TET-harjoittelujakson vammaistyössä lisäisi tietoisuutta. Tarvittaisiin enemmän tapahtumia ja yhteisiä toiminnallisia hetkiä, joissa yläkouluikäiset kohtaisivat vammaisia ihmisiä niin, että asennemuuria saataisiin rikottua. Moni voisi näiden kohtaamisten ansiosta saada jopa ahaa-elämyksiä. Asenteellisuutta vähentäisi myös alan positiivinen näkyvyys julkisuudessa ja mediassa.
Työnantajien ja johtamisen merkitystä ei pidä myöskään väheksyä. Myös palkassa tulisi entistä enemmän näkyä työntekijän osaaminen, työtehtävien vaativuus ja vaikutus. Kehitysvamma-alalle tulisi luoda urakehitysmahdollisuudet ja palkkausjärjestelmää kehitettävä olisi kehitettävä niin, että pätevöityminen kannattaa. Myös henkilöstön hyvinvoinnista ja työssä kehittymisen mahdollisuuksista on pidettävä huolta ja näillä toimilla parannettava alan imagoa, mutta uusiakin keinoja tarvitaan ja varmaan niistä kuulemme tänään.
Mielestäni perustavanlaatuinen kysymys on se, miten käy palvelujen laadulle tulevaisuudessa. Osaavan työvoiman riittämättömyydestä kärsivät eniten kehitys- ja puhevammaiset ihmiset, jotka tarvitsevat paljon apua jokapäiväisessä elämässään. Kun riittämätön tuki alkaa vaikuttaa mahdollisuuksiin kommunikoida tai toteuttaa itsemääräämisoikeutta, elämänlaatu kärsii ja pahoinvointi lisääntyy. Syntyy myös tilanteita, joissa ihmisten palveluntarve kasvaa, samoin niiden kustannukset. Nyt onkin viimeisiä hetkiä herätä ratkaisemaan henkilöstöpulaa.
