Millainen on ikä- ja muistiystävällinen asunto ja asuinympäristö?
Minulla oli ilo osallistua viime viikolla ikäasumisen Master Plan hankkeen päätösseminaarissa. Puhuin ikääntyvien asumisen ja palvelujen suuntaviivoista pohtien erityisesti, millainen on ikä- ja muistiystävällinen asunto ja asuinympäristö.
Muisti- ja ikäystävällinen asuminen ja asuinympäristö mahdollistavat toimimisen, vaikka liikkuminen ja aistien toiminta heikkenevät. Ikäystävällisyydellä tuetaan asukkaiden toimintakykyä ja osallisuutta. Siihen liittyvät sekä asunnon ja asuinympäristön fyysiset tekijät, kuten esteettömyys, turvallisuus, palvelujen saavutettavuus, että myös sosiaaliset tekijät.
Myös monisukupolvinen ja yhteisöllinen asuminen tukevat osallisuutta ja lisäävät turvallisuuden tunnetta. Asuinrakennuksen ja -ympäristön saavutettavuus ja turvallisuus ovat iäkkään asukkaan liikkumisen ja palvelujen käytön tärkeä edellytys.
Valtioneuvoston asuntopoliittisessa kehittämisohjelmassa vuosille 2021–2028 on kirjattu, että asuntotarjonnan tulee vastata eri väestöryhmien tarpeisiin ja asuinalueiden on oltava sosiaalisesti kestäviä. Tämä tarkoittaa myös sen muistamista, että asuinalueiden monipuolinen ja monisukupolvinen asukasrakenne ehkäisevät osaltaan negatiivista segregaatiota. Osallisuus ja yhteisöllisyys sekä alueen omaleimaisuus tukevat asuinalueiden elinvoimaa, viihtyvyyttä ja asukkaiden hyvinvointia.
Lähiluonnon rooli asumisen viihtyisyyteen vaikuttavana tekijänä on tullut esille myös eri tutkimuksissa. Siksi kaavoituksessa on varattava riittävästi viheralueita. Luonnon lisäksi myös taiteen hyvinvointia lisäävät vaikutukset tulee rakentamisessa ja suunnittelussa huomioida entistä paremmin. Prosenttiperiaate, jossa vähintään yksi prosentti rakennuskustannuksista käytetään taiteeseen, on edelleen kannatettava asia.
Jotta asuinalueet olisivat kaikille sopivia, tarvitaan edelleen esteettömyyden parantamiseen tähtääviä toimenpiteitä. Esteettömyys nähdään edelleen liian kapea-alaisesti vain fyysisten esteiden poistamisena. Toki tässäkin on vielä korjattavaa ja usein kuvitellaan, että rakennus on esteetön, kun siinä on pyörätuoliliuska. Toisaalta esteettömyys on enemmän kuin fyysisten esteiden poistamista. Siinä on huomioitava kaikki aistit: näkö, kuulo, hahmottaminen. Sosiaalinen esteettömyys tarkoittaa sitä, että järjestämällä erilaisia tapaamis- ja toimintapaikkoja, niin sanottuja kohtaamisareenoita, voidaan eri-ikäiset ja eri elämäntilanteissa olevat ihmiset kohtaamaan toisiaan.
Edelleen kuulen väitettävän, että esteetön rakentaminen tulee kalliiksi. Ei tule, jos asia huomioidaan suunnittelun alusta alkaen. Kalliimmaksi tulee, jos jälkikäteen joudutaan tekemään muutostöitä. Esteetön asuminen on kaikkien kannalta järkevä ratkaisu ja kaikkein tärkeintä on muistaa, että kysymys on yhdenvertaisuudesta.
Palvelut lähellä ja saavutettavia
Kesäkuussa hyväksyttiin eduskunnassa myös ns. vanhuspalvelulain toinen osa, jossa korostetaan myös ikäihmisten asumiseen liittyviä asioita – esimerkiksi kotihoidon ensisijaisuutta.
On hyvä, että kotihoitoa kehitetään ja mahdollistetaan se, että ihmiset voivat halutessaan asua kotona niin kauan kuin mahdollista. Lain tavoitteena on muun muassa edistää iäkkäiden henkilöiden edellytyksiä elää kodissaan turvallisesti, sekä saada tarpeitaan vastaavat kotiin annettavat palvelut oikea-aikaisesti riittävinä ja laadukkaina. Tähän pyritään muun muassa velvoittamalla hyvinvointialueita järjestämään tarpeenmukaisia palveluita kotihoidon asiakkaille vuorokauden ajoista riippumatta. Tähän saakka lainsäädännössä ei ole esimerkiksi säädetty yökäyntejä sisältävästä kotihoidosta.
Kuitenkin on muistettava, että esimerkiksi tietyssä muistisairauden vaiheessa oma koti ei ole enää turvallinen ja inhimillinen paikka asua, oli kotihoito miten laadukasta tahansa. Liian usein edelleen hoetaan mantraa, että oma koti on ikäihmiselle aina paras paikka, mutta aina näin ei kuitenkaan ole.
Ikäihmisten asumisessa on taattava myös se, että meillä on riittävästi ympärivuorokautista hoitoa ja hoivaa tarjoavia yhteisökoteja ja ympärivuorokautista palveluasumista. Jokaisella on oikeus omaan kotiin, mutta se voi olla myös yhteisökoti, hoitokoti tai vastaava.
Mikä on koti?
Koti on viihtyisän, esteettömän ja esteettisen ympäristön lisäksi tunnetila. Siksi on tärkeää, että yhteisökodissa asuva ikäihminen saa elää oman näköistä elämäänsä, jossa huomioidaan hänen elämänarvonsa, tapansa ja tottumuksensa. Kodin tunnun tekevät tutut ja turvalliset ihmissuhteet, merkitykselliset kokemukset, kodin askareet ja mielekäs tekeminen. Tämän toteuttaminen vaatii riittävää ja osaavaa henkilöstöä, joka on valmis purkamaan perinteisen laitoskulttuurin toimintatapoja. Myös kotihoito voi olla laitostavaa. Parhaimmillaan eläminen yhteisökodissa on mukavampaa ja iloisempaa kuin kotona, jossa moni muistisairas elää suurimman ajan vuorokaudesta yksin. Henkilökuntaa on oltava riittävästi siihen, että toimintakykyä pidetään yllä jokaisena päivänä – ei vain silloin tällöin.
Ikäihmisillä pitäisi olla oikeus myös ulkoiluun ja harrastuksiin. Kodinomaisuutta saataisiin lisää, jos hoito- ja hoiva-alan ammattilaisten lisäksi työntekijöissä olisi kulttuurialan ja kauneusalan osaajia. Oulussa on oppisopimuksella koulutettu ikäihmisten hoitoon ja hoivaa lähikuntouttajia, joiden avulla ikäihmisen on mahdollista tehdä arjen askareita ja esimerkiksi ulkoilla.
Toivon hyvinvointialueiden ja kuntien hyödyntävän esimerkiksi Muistiliiton yhdessä Hoitotyön tutkimussäätiön (HOTUS) kanssa laatimaa, tutkimusnäyttöön pohjautuvaa Hyvän hoidon kriteeristöä (Muistiliitto 2016). Kriteeristön avulla voidaan arvioida toiminnan ja asumisen laatua sekä kotihoidossa että yhteisökodeissa.
Toivottavasti emme jatkossa puhu enää tehostetusta palveluasumisesta tai välimuotoisesta asumisesta, sillä ne käsitteet eivät tuo mieleen kotia. Onneksi Vanhuspalvelulain muutos muutti osittain myös käsitteitä. Esimerkiksi tehostetun palveluasumisen käsite muuttui ympärivuorokautisessa palveluasumisessa asumiseksi. Muutokset ovat kannatettavia, sillä ne kuvaavat paremmin, mistä on kysymys. Itselleni tärkeä yläkäsite on kuitenkin yhteisökoti, joita ovat edellisten lisäksi esimerkiksi ryhmäkodit ja perhehoitokodit.
Ongelma tällä hetkellä kuitenkin on näiden asumismuotojen riittämättömyys. Tälläkin hetkellä eri puolilla Suomea on paljon muistisairaita, joiden ei ole enää hyvä olla omassa kodissa, mutta esimerkiksi ympärivuorokautista palveluasumista ei riittävästi ole. Lainsäädännössä edellytetään, että ikäihmisille täytyy löytyä sopiva asuinpaikka kolmen kuukauden sisällä siitä, kun esimerkiksi todetaan, ettei kotona asuminen ole enää turvallista. Tiedän kuitenkin omasta lähipiiristäni ikäihmisiä, jotka ovat odottaneet ympärivuorokautiseen palveluasumiseen pääsemistä reilusti yli puoli vuotta.
Perhehoitoa kannattaa kehittää
Pohjois-Karjalassa on hyvin tuloksin kehitetty ikäihmisten perhehoitoa ja minulla oli viime syksynä mahdollisuus käydä tutustumassa useaan eri ikäihmisten perhehoitokotiin Pohjois-Karjalassa. Osassa perhehoitokoteja toteutettiin pitkäaikaista ja osassa lyhytaikaista perhehoitoa. Erityisesti olin kiinnostunut kuulemaan kokemuksia muistisairaiden hoidon ja hoivan onnistumisesta. Sain nähdä päivän aikana kauniita ja viihtyisiä koteja ja tapasin iloisia ihmisiä. Muistisairaiden kokonaisvaltaista toimintakykyä on perhehoidossa mahdollista tukea osana arjen elämää ja monia kadoksissa olevia taitoja löytyy yhdessä tehden.
Sain terveisiä myös omaishoitajilta, jotka kertoivat perhehoidon olevan sekä muistisairaalle että läheisille paras mahdollinen vuorohoitopaikka. Osa-aikaisessa perhehoidossa muistisairaalle tulee tuttu ja turvallinen toinen koti, jonne on helppo ja mukava mennä. Päivän aikana oppaanani toiminut PerhEke- hankkeen hankekoordinaattori ja perhehoitajien valmennuksesta vastaava Sanna Kosonen kertoi, että hän on nähnyt kuinka huonosti liikkuva ja lähes puhumaton muistisairas piristyy perhehoidossa ulkona liikkuvaksi ja aktiiviseksi perheen jäseneksi. Perhehoito on usein paras lääke ruokahaluttomuuteen, unettomuuteen, toimintakyvyn heikkenemiseen sekä muistisairaan henkilön haasteellisen käyttäytymiseen.
On myös muistettava, ettei perhehoito sovi kaikille ja siksi myös muita ikäihmisten hoito- ja hoivamuotoja on kehitettävä inhimillisempään ja kodinomaisempaan suuntaan.
Ihmisen oma ääni kuuluviin
Ihmisellä on oltava oikeus olla mukana valitsemassa kotiaan. Kun muistisairas on muuttamassa omasta kodistaan yhteisökotiin, hän tarvitsee läheisten ja ammattihenkilöiden apua kodin valinnassa. Palveluohjausta tarvitaan pohdittaessa, missä yhteisökodissa voidaan parhaiten vastata juuri kyseisen henkilön tarpeisiin. Keskeistä on pohtia ihmisen hyvää elämää, eikä sitä saa tehdä raha edellä. Suosittelen lämpimästi tutustumaan Muistiliiton ja Hoitotyön tutkimussäätiön yhdessä laatimiin ns. Muistava työkaluihin, joiden avulla ammattihenkilöt voivat sairastuneen ja läheisten kanssa yhdessä miettiä, milloin olisi syytä harkita yhteisölliseen asumiseen tai ympärivuorokautiseen palveluasumiseen muuttamista. Näissä päätöksissä on tärkeä kuulla sekä sairastunutta että läheisiä.
Lopuksi
Ikäasumisen Master Plan hankkeessa on tehty erittäin hyvää työtä osallistuvalla kumppanuus – toimintatavalla, jossa myös kuntalaiset laajasti ja erityisesti ikäihmiset olivat mukana muun muassa toimenpidesuosituksia laatimassa. Tulokset ja suositukset olivat konkreettisia ja niiden pohjalta on hyvä edetä. Olen samaa mieltä seminaariin osallistuneen asuntoneuvos Raija Hynysen kanssa siitä, että muissa kunnissa kannattaisi ottaa tästä työstä oppia.
