Työhyvinvointiin panostamalla voidaan helpottaa hoitajapulaan
Sosiaali- ja terveysalalla tulisi tiedostaa, että työhyvinvointi on organisaation strateginen resurssi. Juuri tästä resurssista on sote-alalla nyt suurin puute. Työhyvinvointiin liittyvät ongelmat vaikuttavat myös kielteisesti työprosessien sujumiseen, asiakastyytyväisyys ja työnantajamaineeseen. Työhyvinvointi on ehdoton edellytys perustehtävän hyvin hoitamiselle, sillä uupunut auttaja ei voi auttaa toisia. Tällä hetkellä yksi eniten uuvuttavia tekijöitä sosiaali- ja terveysalalla on ammatti-identiteetin ja todellisuuden välinen ristiriita. Hoitajat tietävät, mitä on hyvä hoito, mutta työolosuhteet ovat sellaisia, ettei hyvää hoitoa ole mahdollista toteuttaa. Viime aikoina sosiaali- ja terveystoimessa tehokkuutta on haettu väärin menetelmin ja on unohdettu, että hyvällä mielellä tehty ja ammattietiikan mukainen työn toteuttaminen saa aikaan työniloa ja sitä kautta laadukkaita ja vaikuttavia tuloksia.
Mitä tulisi tehdä, jotta hoitotyössä voisi jälleen kokea työn iloa?
Työpaikka on yhteisö, jossa olemme lähes kolmanneksen vuorokaudesta, joten ei ole yhdentekevää, millaisessa työilmapiirissä työskentelemme. Työyhteisön ilmapiiri ja yhdessä tekeminen vaikuttavat ratkaisevasti kokonaishyvinvointiin. Yhdessä tekeminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki tekevät kaikkea vaan, että työnjako on selkeä ja kaikilla on tiedossa yhteinen tavoite. Monissa hoitoyhteisöissä esimerkiksi sairaanhoitajat tekevät töitä, joihin ei tarvita sairaanhoitajan ammattitaitoa. Toisaalta työyhteisöissä olisi tilaa myös uudelle osaamiselle; Esimerkiksi ikäihmisten ja mielenterveysasiakkaiden hoidossa kulttuurin ja kauneusalan ammattilaiset toisivat uudenlaista näkökulmaa arjen työhön. Oulussa on koulutettu erinomaisin tuloksin oppisopimuskoulutuksella kotihoidon tueksi lähikuntouttajia.
Lähijohtamisella on erittäin suuri merkitys työhyvinvoinnin ja siksi on huolestuttavaa, että lähijohtajia on monissa työyhteisöissä vähennetty, niin ettei lähijohtajalla ole aikaa työntekijöiden kohtaamiseen, tarpeiden huomioimiseen ja tukemiseen. Esimerkiksi henkilökohtaisen elämän huomioiminen työvuorosuunnittelussa on erittäin tärkeä asia työhyvinvoinnin tukemisessa. Lisäksi hoitotyön johtajia on vähennetty myös organisaation muilta tasoilta. Jokainen hyvinvointialue tarvitsee hoitotyön johtajan johtoryhmään, jotta hoitotyön kokonaisuus hahmottuu läpi organisaatiorakenteen myös päätöksenteossa.
Toisaalta työhyvinvoinnin kannalta on oleellista osaaminen ja työn hallinnan tunne, jolloin työntekijä ei ahdistu ajoittaisesta ja alaan luonnollisesti kuuluvasta työperäisestä stressistä. Tärkeää on, ettei työntekijän tarvitse jatkuvasti jännittää, miten selviytyy työstään. Kaikkein kohtalokkainta on se, jos osaamisen ja vaatimusten välillä on jatkuva ristiriita ja toisaalta jos työntekijä jää näissä tilanteissa yksin kantamaan vastuuta. Tästä kokemuksesta kuulen monen hoitotyöntekijän puhuvan. Hoitajat kertovat olevansa jatkuvassa kohtuuttoman stressin ja ylikuormittuneisuuden tilassa. Hoitotyöntekijä, joka haluaa työskennellä ihmislähtöisesti, ammatillisesti ja eettisesti, ei halua työskennellä tällaisissa työolosuhteissa. Hän joko uupuu, kadottaa työmotivaationsa ja passivoituu, tai sitten hän vaihtaa työpaikkaa tai jopa ammattia.
Osaamiseen liittyy myös sen kehittäminen. Hoitotyöntekijät ovat oman työnsä asiantuntijoita ja siksi heidät tulee ottaa mukaan oman työnsä suunnitteluun ja sen kehittämiseen. Valitettavasti hoitotyöntekijöiden kliinisen urakehityksen mahdollistava koulutus on laiminlyöty sekä valtakunnallisissa erikoistumisopintojen suunnittelussa ja rahoituksessa että myös alueilla. Ongelmana on myös se, ettei lisäkoulutuksesta tai osaamisen laajentamisesta saa lisäpalkkaa. Työhyvinvointia ja samalla hoidon laatua parantaa huomattavasti, jos laaditaan malli, jossa osaamisen kehittäminen lisää myös palkkaa.
Lopuksi
Hoitajapula ei ole tullut yllätyksenä. Tämä ei myöskään ole ensimmäinen kerta, kun Suomessa on hoitajapula. Aiemmilla kerroilla asiat on hoidettu pienillä korjauksilla, mutta perustavanlaatuinen muutostyö on jäänyt tekemättä. Hoitotyön kehittäminen omana alanaan on jäänyt muiden asioiden jalkoihin, eikä sen merkitystä ymmärretä vieläkään. Tästä hyvänä esimerkkinä on ensi vuoden budjettiesitys, jossa on ehdotettu vähennettäväksi Hoitotyön tutkimussäätiön rahoitusta 200 000 eurolla. Hoitotyön Tutkimussäätiö tekee tärkeää työtä tutkimusnäyttöön perustuvien hoitosuositusten laadinnassa. Jos säästö toteutuu, vaikeutuu hoitotyön suositusten tekeminen kohtuuttomasti, vaikka työelämä tarvitsee niitä entistä enemmän. Hoitotyön arvostuksesta puhuttaessa, tämä esimerkki osoittaa, ettei puheet ja teot vastaa toisiaan.
Merja Mäkisalo-Ropponen
Kansanedustaja (sd)
Sairaanhoitaja, terveystieteiden tohtori
