Halutaanko ikäihmisten palveluita todella kehittää?

Pari viikkoa sitten Yle julkaisi jutun, jossa tuli selkeästi esille, etteivät vanhustenhoidon laatusuositukset ”elä” käytännössä. Suositukset kuvaavat sitä, miten asioiden pitäisi olla. Käytännössä kuitenkin toimitaan toisin, eivätkä suositukset toteudu arjessa.

Ristiriita arjen ja laatusuosituksen välillä muodostuu siitä, että hyville suosituksille ei löydy maksajia eikä välttämättä työntekijöitäkään. Toisaalta käytännön ongelmia ei myöskään aina tunnusteta tai tunnisteta. Suositukset tai ohjelmat eivät paranna palvelujen laatua, jos toimintakulttuurit eivät muutu.

Sama koskee myös tulevaa ja sinällään tarpeellista sote-uudistusta. Se ei paranna palvelujen laatua, jos käytännön toiminnassa ei tapahdu muutoksia. Professori Marja Jylhä ja Marja Vaarama totesivat Ylen jutussa hyvin, että kaikki ikääntyvien palveluita käsittelevät työryhmät tuottavat lähinnä sanahelinää, koska varsinaisiin kipupisteisiin ei voi koskea, eikä rahasta puhua. Iso ongelma on myös se, ettei suosituksissa tai ohjelmissa kuulu sen paremmin ikäihmisen kuin omaistenkaan ääni.

 

Nyt tarvitaan asenteiden ja kulttuurin muutosta

Asennevamma on pahin vamma ja suomalaisessa yhteiskunnassa on edelleen kielteistä asennoitumista ikäihmisiä kohtaan. Kun puhutaan ikäihmisistä, keskustelu kääntyy usein siihen, miten kalliiksi kansakunnan ikääntyminen tulee. Harvemmin puhutaan esimerkiksi ikäihmisten tekemästä vapaaehtoistyöstä ja aktiivisesta osallistumisesta yhteiskunnalliseen toimintaan.

Jos kaikki iäkkäiden osallistuminen ja työpanos jäisi pois, huomaisimme puutteen selkeästi. Iäkkäiden henkilöiden toimintakyky on parantunut viime vuosikymmeninä huomattavasti ja hoivapalveluista puhuttaessa tulisi kohderyhmäksi ymmärtää vasta yli 80-vuotiaat.

Olen itse puhunut ja kirjoittanut näistä samoista asioista erityisesti muistisairaiden näkökulmasta. Jos yhdistän professoreiden Jylhä ja Vaarama ajatukset omiin kirjoituksiini saadaan seuraavat toimintaohjeet ikäihmisten palveluiden kehittämiseen:

 

• Asennekasvatusta tarvitaan suhtautumisessa ikääntymiseen ja ikääntyneiden. Koko yhteiskuntaa on kehitettävä ikä- ja muistiystävälliseksi. Tällainen yhteiskunta on hyvä yhteiskunta kaikille.

 

• Vanhuspalvelujen määrän ja laadun kehittämistarpeet arvioidaan ja suunnitellaan kokonaisuutena. Palveluihin varataan riittävä, realistinen rahoitus.

 

• Palvelujen suunnittelussa hallintorajat ylittävä toiminta ja yhdessä tekeminen on tärkeää. Palvelujen suunnitteluun on ikäihmiset ja heidän läheisensä otettava mukaan.

 

• Sosiaali- ja terveys-, kulttuuri- ja liikunta- sekä koulutus- ja sivistysala on saatava toimimaan yhdessä kokonaisvaltaisessa terveyden- ja hyvinvoinnin edistämistyössä riippumatta organisaatioiden ja hallintokuntien rajoista. Eri sukupolvien yhdessä toiminen tuo iloa kaikille.

 

• Kotihoidon kattavuutta ja laatua on parannettava. Kotihoidon henkilömitoitus tulee säätää lailla, joka takaa, että hoitoon on tarpeeksi aikaa. Kotihoidossa tarvitaan moniammatillista, hyvin koulutettua henkilökuntaa.

 

• Tämän lisäksi kotihoidon tueksi tarvitaan ulkoilu-, kauppa- ja kulttuurikavereita, joita esimerkiksi järjestöt voivat sosiaali- ja terveystoimen kanssa yhdessä kouluttaa. Myös kiertävien perhehoitajien määrää tulee lisätä.

 

• Omaishoitoa on kehitettävä omaishoitajien toiveita kuunnellen.

 

• Hoivakotiin pitää päästä, kun kotona ei enää ole hyvä asua. Kriteerit hoidon saamiselle tulee määritellä selkeästi mutta niin, että ne ottavat huomioon yksilölliset elämäntilanteet. Vaikeaselkoinen termi “tehostettu palveluasuminen” pitäisi poistaa kokonaan käytöstä ja tilalle vaikkapa “hoivakoti” tai ”yhteisökoti” ainoaksi ikäihmisten pitkäaikaishoidon muodoksi.

 

• Tuetun asumisen muotoja, sekä yksilöllisiä että yhteisöasumista, pitää kehittää. Sanasta välimuotoinen asuminen tulisi luopua kokonaan. Missä ihminen asuu, jos hän asuu välimuotoisessa asumisessa? Iäkkäille pitäisi olla lisää vaihtoehtoisia asumisentapoja. Ikäihmiset pitäisi ottaa mukaan tämän suunnitteluun.

 

• Hoitokulttuureja on kehitettävä luovuutta ja moniammatillisuutta arvostaviksi ja uudenlaista toimintaa mahdollistaviksi.  Myös yhteisökodissa jokaisella tulee olla oikeus elää oman elämäntarinansa mukaista elämää ja toteuttaa luovuuttaan ja harrastaa itselleen tärkeitä asioita.

 

• Hoitokulttuurien kehittämisessä tarvitaan eri alojen asiantuntijoita, jotka arvostavat toinen toisensa osaamista. Vanhustyön ammattilaisten lisäksi tarvitaan luovien alojen ammattilaisia, järjestöjen edustajia, kouluttajia ja tutkijoita.

 

• Palvelujen laadulle tulee ottaa käyttöön avainkriteerit ja valvontaa tulee lisätä ja tähän varata resurssit. Yksityisiä ja julkisia toimijoita tulee valvoa samalla tavalla. Rikkeistä tulee olla seuraamuksia, tarvittaessa myös rikosoikeudellista vastuuta.

 

• Ikäihmisten perhehoitoa kannattaa kehittää ja laajentaa.

 

Toivon vahvasti, että nämä suositukset muuttuvat politiikkaa ja erityisesti tulevaa sote-uudistusta suuntaaviksi ohjeiksi. Ikäihmiset ovat merkittävä voimavara yhteiskunnassamme ja ansaitsevat myös tukea arkeen ja hyvinvointiin. Tämä on paitsi inhimillistä, mutta myös taloudenkin kannalta viisasta politiikkaa.

 

-Merja Mäkisalo-Ropponen

kansanedustaja (sd)

 

Julkaistu Savon Sanomien blogissa 24.11.2020.