Hoitotyöntekijöiden uupumus on todellista ja johtaa hoidon laadun heikentymiseen
Viime aikoina on puhuttu paljon hoitotyöntekijöiden työuupumuksesta ja vanhustenhoidon ongelmista. Näillä asioilla on keskinäinen riippuvuus. Keskeisin syy hoitotyöntekijöiden uupumiseen on se, etteivät he voi tehdä työtään ammattietiikkansa mukaisesti. Yhteiskunnassa korostetaan tuottavuutta ja säästöjä, mutta hoitajien ammatti-identiteetti korostaa sitä, että kaikki ihmiset on hoidettava hyvin ja inhimillisesti. Hoitotyöntekijöille tuottaa ylitsepääsemättömiä ristiriitoja vaatimus tehdä työ pintapuolisesti ja ”jättää loput tekemättä”. Moni ryhtyy ristiriidan kestääkseen käyttämään puolustusmekanismeja.
Hoitotyöntekijät eivät käytä puolustusmekanismeja tahallaan vaan suojellakseen omaa psyykettään ristiriitatilanteessa. Yksi ikäihmisten hoitotyössä tyypillinen puolustusmekanismi on etääntyminen potilaasta. Se tarkoittaa asennoitumista, jossa pitää hoidettavaa ymmärtämättömänä vanhuksena. Hänellä ei katsota olevan tarpeeksi tietoa tai ymmärrystä päättää asioistaan ja suostuttava toimimaan ohjeiden mukaan ja olevan tyytyväinen annettuun hoitoon ja kohteluun, oli se millaista tahansa. Henkilö, joka ei suostu tähän, leimaantuu helposti vaikeaksi ja hankalaksi.
Edellä kuvattu toimintatapa on valitettavan yleinen, mutta eri puolilla Suomea on löydettävissä myös toisenlaista toimintaa. Esimerkiksi kotihoitoa toteuttava Sudenkorento Ruokolahdella, jonka toimintaan sain tutustua ennen koronaepidemiaa.
Sudenkorennossa toiminnan keskeisenä periaatteena on se, että asiakkaan ja läheisten kanssa yhdessä mietitään, mitä asiakas ja perhe tarvitsee pystyäkseen elämään mahdollisimman hyvää elämää mahdollisimman kauan omassa kodissaan. Toki työntekijöiden on tärkeä antaa asioihin myös oma ammatillinen näkökulmansa. Avatessaan ensimmäisen kerran asiakkaan oven, sudenkorentolaiset astuvat samalla asiakkaan elämään ja elävät asiakkaan ja läheisten kanssa arkea sen suruineen ja iloineen.
Olen itse sairaanhoitajana saanut aikanaan koulutuksessa tällaisen toiminnan arvopohjan. Terveydenhuollonopettajana työskennellessäni opetin ja ohjasin opiskelijoita toimimaan näin. Surukseni viime vuosina yhä useammin hoitotyöntekijät kertovat, että heidän työnsä on normitettu tietynlaiseksi ja luovalle ajattelulle tai potilaan yksilölliselle kohtaamiselle ei ole aikaa. Jos he tuovat epäkohtia esille, niin niitä ei haluta kuulla ja työntekijä leimautuu hankalaksi työntekijäksi. Vastoin omia ja ammatin arvoja työskentely vie työnilon ja uuvuttaa. Jos auttaja ei voi hyvin, hän ei voi muita auttaa.
-Merja Mäkisalo-Ropponen
kansanedustaja (sd)
Julkaistu Itä-Häme-lehdessä 27.8.2020
