Vammaisten työllisyyden parantaminen etenee liian hitaasti
YK:n vammaisyleissopimus velvoittaa turvaamaan vammaisten henkilöiden oikeuksia kaikilla hallinnonaloilla. Sopimuksen artikla 27 säätää vammaisten henkilöiden oikeudesta tehdä työtä yhdenvertaisesti muiden kanssa.
Pitkäaikaissairaat ja vammaiset henkilöt muodostavat heterogeenisen joukon, jossa myös mahdollisuudet työllistymiseen ovat erilaisia. Tavoitteena tulee olla, että mahdollisimman moni vammainen tai osatyökykyinen henkilö saisi tehdä työtä, voisi valita ammattinsa ja olla osallisena yhteiskunnassa toimintarajoitteesta huolimatta. Tämä on myös edellytyksenä korkean työllisyysasteen saavuttamiselle. Korkean työllisyysasteen lisäksi kyse on yhdenvertaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta.
Anni Kyröläinen ja Patrik Tötterman Työ- ja elinkeinoministeriöstä selvittivät viime keväänä vammaisia henkilöitä yhteiskunnassa työelämän ulkopuolelle rajaavia esteitä ja käytäntöjä (selvitykseen voit tutustua täällä). Selvityksessä tunnistetaan lukuisia rakenteellisia ja lainsäädännöllisiä esteitä, jotka asettavat vammaiset henkilöt eriarvoiseen asemaan työelämään osallistumisessa.
Meillä on vielä paljon tekemistä yhteiskunnassa yhdenvertaisuuden saavuttamiseksi. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että yhdenvertaisuusvaltuutetulle tulee vammaisuuden perusteella eniten syrjintäilmoituksia. Syrjintäilmoitukset ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu. Moni vammainen ei aiheestakaan ilmoitusta tee.
Palvelut eivät toimi ja asenteissakin on parannettavaa
Vammaispalveluiden tarkoituksena on edistää vammaisten henkilöiden itsenäistä selviytymistä ja vähentää vamman aiheuttamia rajoitteita ja esteitä. Vammaisjärjestöjen teettämän kyselyn mukaan työllisyyden ja osallisuuden näkökulmasta tärkeimpiä palveluita ovat henkilökohtainen apu ja kuljetuspalvelut. Niissä on myös eniten ongelmia. Merkittävä osa kyselyyn vastanneista vammaisista kertoi, etteivät saa sellaisia palveluita, jotka ovat välttämättömiä arjen toiminnosta selviytymiseen. Yksilöllisiä tarpeita huomioidaan hyvin harvoin ja palvelujen myöntämisperusteet vaihtelevat kunnittain ja alueittain.
Vammaispalveluasetuksen mukaan työ- ja opiskelumatkoja on aina järjestettävä tarpeen edellyttämässä laajuudessa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että työssä käyvän on päästävä täsmällisesti töihin. Nykyisissä matkojen kilpailutuksissa ei tunnisteta työelämään osallistumisen vaatimuksia. Eräs palveluita tarvitseva henkilö kommentoi minulle seuraavasti: ”Vammaispalveluissa ei suinkaan mietitä, mitkä palvelut auttaisivat minua selviytymään mahdollisimman hyvin ja olemaan osallisen yhteiskunnassa. Siellä mietitään, miten minun anomukseni voisi hylätä.” Tämä asenne on erittäin suuri este työllistymiselle.
Myös TE-palveluilla on tärkeä asema vammaisen henkilön työllistymisessä. Tällä hetkellä TE-palveluissa ei ole riittävää tietotaitoa vammaisuuden tuomiin erityiskysymyksiin. Palveluita tulisikin kehittää esimerkiksi yhteistyössä järjestöjen ja kokemusasiantuntijoiden kanssa. Työvoimapalveluissa työskentelevät tarvitsevat lisää tietoa vammaisten henkilöiden oikeuksista ja palveluista. Työhön tai työllisyyspalveluiden piiriin haluavat vammaiset henkilöt, jotka saavat työkyvyttömyyseläkettä, tulisi huomioida.
Yksi este työllistymiselle voivat olla työnantajan asenne tai kynnys rekrytoida vammainen henkilö. Työnantajat tarvitsevat tietoa ja koulutusta. Lisäksi he tarvitsevat usein henkilökohtaista tukea ja apua siinä, miten esimerkiksi palkkatukea ja työolosuhteiden järjestelytukea haetaan. Toisaalta haaste työllistymiselle voi olla myös vammaisen henkilön puute työkokemuksesta. Työkokemusta ei tule, ellei pääse ensimmäiseenkään työpaikkaan.
-Merja Mäkisalo-Ropponen
kansanedustaja (sd)
Eduskunnan Vammaisasiain yhteistyöryhmän puheenjohtaja
Julkaistu Uuden Suomen blogissa 27.8.2020
