Tulevaisuuteen suuntautumisessa tarvitaan toivoa, luottamusta ja resilienssiä

Torstaina 4.6 vietetään Toivon nimipäivää. Onnea kaikille Toivoille. Tässä kirjoituksessa käsittelen kuitenkin toivoa tunnetilana tai tunnelmana ja erityisesti sen merkitystä koronakriisistä selviytymisessä. Toivon-käsitteeseen liittyvät myös luottamus ja resilienssi.

Wikipedian mukaan toivon tunteen voi tuntea mm. silloin, kun on vaarassa, mutta tietää pelastuvansa. Toivoa voi olla myös se, että jokin olento on vakavasti sairas, ja on mahdollista, että tämä parantuu. Tällaisissa tilanteissa ”on toivoa”. Toivon vastakohta on ”toivottomuus”, jolloin ihminen näkee mm. jonkun huonon asian parantumattomana tai kokee, ettei jollekin huonolle tilanteelle ole tehtävissä mitään. Silloin sanotaan että ”ei ole toivoa.”

Suomen Mielenterveysseuran nettisivuilla toivo määritellään mielentilaksi, joka tarkoittaa sitä, että odottaa tulevaisuudelta hyvää. Luottamus on toivoakin vahvempi positiivinen odotus, uskoa siihen, että asiat menevät parhain päin. Yleisenä elämänasenteena toivo ja luottamus tarkoittavat optimismia, sitä, että katselee tulevaisuutta mieluummin valoisin mielin.

Psykoterapeutti Maaret Kallio on todennut, että toivo on keskeinen kompassi vaikeuksista navigoidessa. Tulevaisuus on yhä olemassa – ja jokainen meistä voi siihen yksin ja yhdessä vaikuttaa.

Resilienssi uudistavana voimana

Covid-19 pandemia on testannut ja samalla kehittänyt yhteiskuntamme kykyä reagoida muutoksiin ja yllätyksiin. Tällaista sietokykyä voidaan kutsua myös resilienssiksi. Resilienssi voi olla säilyttävää tai uudistavaa.

Säilyttävä resilienssi on kykyä ylläpitää jatkaa olemassa olevia toimintoja ja palauttaa toiminnot mahdollisimman ennalleen mahdollisimman nopeasti. Uudistava resilienssi merkitsee kykyä sopeutua ja säilyttää toimintakyky, vaikka yhteiskunta siirtyy uuteen tilanteeseen tai kykyä selviytyä kriisistä siirtymällä uuteen tilaan.

Uudistavassa resilienssissä oleellista on osata katsoa eteenpäin. Tavoitteena ei ole paluu kriisiä edeltäneeseen tilaan, vaan kriisi nähdään mahdollisuutena toteuttaa yhteiskunnan pitkän aikavälin kriisinsietokykyä vahvistavia uudistuksia. Resilienssi voidaan ymmärtää myös muutoksen sietokykynä ja sisuna.

Vakavuudestaan huolimatta COVID-19-pandemia avaa myös runsaasti uusia mahdollisuuksia ja näkökulmia, joiden avulla voidaan vähentää pandemian negatiivisia seurauksia. Nyt tarvitaan luovuutta nähdä uudistumisen myönteiset mahdollisuudet. Kriisi antaa tilaa pohtia myös sitä, mistä vanhasta voi ja kannattaa luopua, jotta saadaan tilaa jollekin kokonaan uudelle.

Ilmastonmuutos on koronakriisiä suurempi uhka ihmiskunnalle. Poikkeukselliset ajat ovat tarjonneet kautta aikojen ihmiskunnalle mahdollisuuden positiiviseen suunnanmuutokseen. Kenties koronapandemia saa aikaan globaalin ymmärryksen siitä, että juuri nyt investoinnit vihreään siirtymään ja ilmastotavoitteiden mukaiseen toimintaan, on tehokkain tapa hoitaa koronakriisiä ja saada talous toiminaan. Tämä antaa koko maapallolle uutta toivoa.

Vihreä siirtymä ei ole siinä mielessä kiperä ongelma, etteikö sitä pystyttäisi ratkaisemaan. Meillä on jo olemassa tarvittava teknologia ja osaaminen ja erityisesti Suomi on edelläkävijä. Tässä onkin Suomelle suuri mahdollisuus, sillä olemme huippuosaaja teknologiateollisuudessa ja siihen liittyvässä suunnittelussa ja prosessiosaamisessa. Nyt voimme viedä osaamisemme kansainvälisille markkinoille. Myös Euroopalla on nyt mahdollisuus ottaa paikka kestävän kehityksen edelläkävijänä.

Toivon taustalla on luottamus

Kriisiä seuraava resilienssi on toimivimmillaan demokraattinen, hallittu muutosprosessi. Tällaisen prosessin läpivieminen edellyttää pitkäjänteistä työtä yhteiskunnallisen luottamuksen eteen.

Suomalaiset ovat luottaneet koronakriisin aikana siihen, että yhteiskunta pitää huolen kaikista eikä ketään jätetä oman onnensa nojaan. Suomalaisten luottamus myös toisten ihmisten auttamishaluun ja hyväntahtoisuuteen on ollut vahvaa. Tämä sama luottamuksen ilmapiiri on tärkeä säilyttää myös koronan jälkihoidossa. Tarvitsemme edelleen viestiä siitä, että olemme yhdessä ja selviämme kriisistä yhdessä.

Eriarvoisuuden kasvu ja päätöksenteosta vieraantuminen heikentävät luottamusta ja kykyä kohdata kriisistä johtuva muutos oppimisprosessina. Osallisuuden ja osallistumisen kokemus oppimisprosessissa on merkittävä. Yksilöille ja yhteisöille tulee saada kokemus aidosta muutoksessa mukana olemisesta ja yhdessä tekemisestä.

Luottamuksen ilmapiirin säilyminen edellyttää, että myös epämukavat tosiasiat jaetaan rehellisesti. Luottamus tarkoittaa uskoa, että asioista kerrotaan niin rehellisesti ja kaunistelematta. Kriisissä yksi tällainen epämukava asia on usein se, ettei kukaan tiedä varmuudella mitä tulee tapahtumaan. Päätöksiä tehtäessä ja niistä viestittäessä päättäjien on kyettävä osoittamaan, että päätökset tehdään parasta tietoa hyödyntäen ja ymmärtäen, mitä päätös tarkoittaa ihmisten arjessa.

Koronakriisin tapauksessa on nähty myös tahallista virheellisen tiedon leviämistä internetin kautta. Tällainen disinformaatio helposti murentaa yhteisöllistä luottamusta. Onkin keskeistä panostaa jatkossa entistä enemmän erilaisiin tapoihin vahvistaa julkisen keskustelun faktaperustaa ja taistella internetissä leviävää virheellistä tietoa vastaan. On myös kehitettävä viestinnän tapoja, joissa viranomaistoiminnan asiantuntijuuspohja tuodaan paremmin ja ymmärrettävämmin esille.

Lapset ja nuoret ovat yhteiskunnan tulevaisuuden toivo

Koko väestön resilienssin kannalta erityisen tärkeässä asemassa ovat pitkän aikavälin panostukset lapsiin ja nuoriin. Tulevaisuuden toivon kannalta eriarvoisuuden kitkeminen, lapsuudenajan tukipalvelut ja turvaverkot sekä koulutusjärjestelmä, joka takaa mahdollisimman hyvin tasavertaiset mahdollisuudet kaikille lapsille ja nuorille ovat ensisijaisen tärkeitä. Jokaiselle lapselle ja nuorelle on luotava yhdenvertaiset mahdollisuudet tavoitella omaa potentiaaliaan ja kasvaa ”omaan mittaansa”.

Yhteiskunnan myönteisen kehittymisen kannalta lasten ja nuorten auttaminen selviytymään kriisistä on oleellisen tärkeää. 1990-luvun alun laman hoito epäonnistui ja sen seurauksena monen silloin lapsuuttaan ja nuoruuttaan viettäneen elämään tuli toivottomuus, joka näkyi monin eri tavoin yhteiskunnassa useita vuosikymmeniä – ja osittain jopa edelleen. Onkin tärkeää, ettei näitä virheitä toisteta. Lapsissa ja nuorissa on koko yhteiskunnan toivo ja tulevaisuus. Meillä ei ole vara menettää yhtään tästä tulevaisuuden potentiaalista.

-Merja Mäkisalo-Ropponen

kansanedustaja (sd)

Julkaistu Uuden Suomen blogissa 4.6.2020