Työntekijöiden pako hoito- ja hoivatyöstä kiihtyy
Sosiaali- ja terveydenhuollon tulevaisuuden kannalta on tärkeä keskustella siitä, mistä saadaan tulevaisuudessa riittävästi hoitotyöntekijöitä koko ajan kasvavaan tarpeeseen. Ratkaisuiksi on esitetty sekä koulutuspaikkojen lisäämistä ja ulkomaista työvoimaa. Kumpikaan ei poista perimmäistä ongelmaa.
Lisäkoulutuspaikat eivät ole ratkaisu, jos ihmiset eivät pysy alalla. Suomessa on 40 000 sote-alan koulutuksen saanutta ihmistä, jotka ovat siirtyneet toisille aloille. Ulkomailta tulevien hoitajien kohdalla on potilasturvallisuuden takia varmistettava riittävä ammatti- ja kielitaito.
Miksi ihmiset sitten pakenevat alalta? Yksi tärkeimmistä syistä ovat epäinhimilliset työolosuhteet. Sosiaalinen media on täynnä kertomuksia uupuneita hoitotyöntekijöistä. Asia on noussut esille monissa asiantuntijoiden kirjoituksissa ja myös tutkimusnäyttöä tästä löytyy.
Kävin keskustelemassa TE-toimiston työntekijöiden kanssa siitä, miltä asia näyttäytyy heidän näkökulmastaan. Heiltä tuleva viesti oli hälyttävä. Viime vuoden alkupuolelta lähtien TE-toimistoihin tulee viikoittain ja yhä enemmässä määrin hoitotyöntekijöitä, jotka ovat sanoneet itsensä irti, koska eivät jaksa enää tehdä työtään epäinhimillisissä olosuhteissa. He kertovat, että heidän on pakko lähteä tai muuten he uupuvat ja sairastuvat. Moni heistä kertoo haluavansa vaihtaa alaa. Joukossa on myös niitä, jotka ovat jo uupuneita, eivätkö ainakaan toistaiseksi ole enää työkuntoisia. Jopa 30-vuoden työuran jälkeen hoitotyöntekijä tulee TE-toimistoon kertomaan, että nyt on pakko lähteä tai muuten ”terveys tai henki lähtee”.
Huolestuttavaa on myös se, että vastavalmistuneet eivät halua hoito- tai hoivatyöhön, koska opiskelupaikkojen ja kesätyöpaikkojen kokemusten perusteella koko alan imago on muodostunut niin huonoksi. Työ sinällään olisi mielenkiintoista, mutta työolosuhteet ovat kestämättömiä.
Mitkä tekijät sitten uuvuttavat? Keskeisin syy on liian vähäinen työntekijöiden määrä, josta johtuu kestämättömän suuri vastuu. Hoitajat kokevat, että työtehtäviä ei ennätä tehdä kunnolla puhumattakaan siitä, että pystyisi riittävästi huomioimaan potilaiden ja asiakkaiden psyykkisiä tarpeita. Työvuoron jälkeen jää pitkäksi aikaa miettimään, mitä jäi tekemättä ja toivottavasti ei tullut pahoja virheitä. Hoitotyöntekijät joutuvat tekemään myös tehtäviä, joihin ei heidän koulutustaan tarvita. Esimerkiksi vanhustyössä aikaa menee paljon pyykkihuoltoon, siivoamiseen tai astioiden tiskaamiseen.
Myös johtamisen ongelmat tulevat esille ja siellä kokemus siitä, että organisaation johdossa ei arvosteta hoitotyöntekijöitä eikä heidän viestejään oteta vakavasti.
Työnantaja imagolla on suuri merkitys työntekijöiden saatavuuteen. Sosiaali- ja terveystoimessa on edelleen työpaikkoja, joihin on helppo saada työntekijöitä. Sitten on niitä, joihin ei haluta mennä ja joissa vaihtuvuus on suurta.
Toisaalta työntekijöiden saatavuus on tietyiltä osin myös koulutuspoliittinen kysymys. Esimerkiksi Itä-Suomessa on pulaa röntgenhoitajista ja puheterapeuteista sen takia, että puheterapeutteja ei kouluteta Itä-Suomessa lainkaan ja röntgenhoitajia koulutetaan vain Kuopiossa.
Lopuksi kysyessäni TE-toimiston asiantuntijoilta, mitkä ovat heidän reseptinsä sosiaali- ja terveystoimen koko ajan pahenevaan työvoimapulaan. Heidän vastauksensa tiivistetysti kuului seuraavasti:
”Hoito- ja hoivatyön imagon parantaminen on välttämätöntä. Tämä edellyttää työolosuhteiden parantamista muun muassa resursseja lisäämällä. Toisaalta alan myönteiseen markkinointiin esimerkiksi somessa on kiinnitettävä nykyistä enemmän huomiota. Lisäksi on syytä muistaa, että myös palkkauksella on merkitystä.”
-Merja Mäkisalo-Ropponen
kansanedustaja (sd)
Julkaistu Uuden Suomen blogissa 30.8.2019.
