Tarvitsemme osatyökyisten työpanosta
(Julkaistu Uudessa Suomessa 20.2.2019)
Osatyökykyisyys tarkoittaa toimintakyvyn vajausta, joka haittaa työn tekemistä. Lainsäädännön (Laki julkisista työvoima- ja yrityspalveluista) mukaan osatyökykyinen on henkilö, jonka vamma tai sairaus vaikeuttaa työllistymistä.
Viime syksynä ilmestyi sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemana Tuija Oivon ja Raija Kerättären tekemä selvitys: Osatyökykyisten reitit työllisyyteen – etuudet, palvelut, tukitoimet. Raportin keskeinen viesti oli selkeä: Pitkäaikaistyöttömän asiakkaan palvelutarvetta, työkykyä ja kuntoutustarvetta ei selvitetä riittävän yksilöllisesti ja monialaisesti, mikä johtaa useiden työttömien jäämiseen palveluiden ja etuuksien ulkopuolelle. Johtopäätöksenään raportin kirjoittajat ehdottavat kokonaisvaltaista, yli hallituskausien ulottuvaa, strategista kokonaisuutta, työkykyohjelmaa. Sen tarkoituksena on osatyökykyisten ja pitkäaikaistyöttömien henkilöiden työelämäosallisuuden lisääminen ja heidän tarvitsemiensa palveluiden ja etuuksien varmistaminen. YK:n vammaisten oikeuksien sopimus edellyttää yhdenvertaista kohtelua kaikille kansalaisille, mutta edelleenkin töihin haluavat vammaiset ohjataan sosiaalitoimistoon eikä työvoimapalveluihin. YK:n vammaisten oikeuksien sopimus ei Suomessa toteudu tältäkään osin!
Osatyökykyisten työllistymisen ongelmista on puhuttu vuosikausia, mutta käytännössä on asian suhteen edistytty kovin hitaasti. Tulevaisuusvaliokunnassa käsiteltävässä tulevaisuusselonteossa, jonka aiheena on työn tulevaisuus, osatyökykyisten työllistyminen ohitetaan muutamalla lauseella. Jos työn tulevaisuutta tarkastellaan hyvinvointitalouden näkökulmasta, keskeiseksi asiaksi muodostuu osallisuus ja kaikkien ihmisten pääseminen kiinni työhön ja yhteiskunnallisen arvon tuottamiseen. Hyvinvointitalouden kannalta keskeiset yhteiskunnalliset tavoitteet ovat osallisuuden vahvistaminen, hyvinvoinnin ja hyvän elämän edellytysten luominen sekä yhdenvertaisuuden takaaminen. Sen sijaan, että pohdittaisiin, miten saadaan ihminen mukautettua työhön sopivaksi, on syytä pohtia, miten jokaiselle löytyy sopiva työ. Tämä tarkoittaa sitä, että yksilölle asetettujen vaatimusten rinnalla asetetaan vaatimuksia myös työlle. Esimerkiksi osatyökykyisille ja pitkäaikaistyöttömille tulisi aktiivisesti räätälöidä sellaisia työ- ja osallistumismahdollisuuksia, joihin he voisivat aidosti tarttua ja josta he saavat palkkaa.
Investoimalla sellaisiin palvelurakenteisiin ja toimintamalleihin, jotka tehokkaalla tavalla tukevat toimintakykyä, lisäävät osaamista ja torjuvat syrjään joutumista, voimme pitkällä aikavälillä päästä tilanteeseen, jossa nopeatkaan muutokset työssä ja työelämässä eivät synnytä suuria ongelmia yksilötasolla tai yhteiskunnassa. Vaikka lyhyellä tähtäimellä ihmisten tukemiseen panostaminen tuottaa taloudellisia kustannuksia (esimerkiksi julkinen työllistäminen), pitkällä aikavälillä toteutuvat hyvinvointihyödyt tekevät panostuksista taloudellisesti kannattavia. Mikäli panostukset ihmisten hyvinvointiin jätetään tekemättä, se näkyy väistämättä yhteiskunnan huono-osaisuutena, syrjään joutumisena ja niistä aiheutuvina kustannuksina. Hyvinvointitalousajattelussa on tärkeää osata arvioida ja laskea näiden vaihtoehtoiskustannusten hinta.
Yksi käyttökelpoinen mahdollisuus olisi pitkäkestoisten työpaikkojen luominen järjestöihin. Järjestöissä tehdään paljon yhteiskunnallisesti merkittävää ja tärkeää työtä esimerkiksi ikäihmisten kotiapuna, mitä mikään muu taho yhteiskunnassa hoida. Puiden kantaminen, kaupassa käyminen ja lumityöt mahdollistavat ikäihmisen kotona asumisen pidempään. Lisäksi työntekijän näkökulmasta pienikin työnteko parantaa hyvinvointia ja lisää kokemusta yhteiskuntaan kuulumisesta. Jo pelkkä osallistuminen voi olla palkitsevaa ja voimaannuttavaa. Sen hyöty kuitenkin usein heikkenee, jos se ei johda riittävään toimeentuloon.
Tämän mahdollistamiseksi tarvitaan pikaisesti sosiaaliturvauudistus, joka huomioi joustavasti ihmisten erilaiset tilanteet. Työnteko, yhteiskunnallinen aktiivisuus ja eri syillä maksettavat sosiaalietuudet on nykyistä paremmin yhdistettävä, jolloin ihmisten toimeentulo on kaikkina hetkinä turvattu. Joustavan perusturvan avulla on varmistettava, etteivät ihmiset joudu tilanteidensa muuttuessa tulottomiksi tai byrokratialoukkuihin, jotka estävät työnteon ja osallistumisen.
Digitaalisuus ja teknologiset innovaatiot mahdollistavat tulevaisuudessa asioita, joita emme vielä nyt osaa edes kuvitella. Jo nyt teknologia on auttanut erityisryhmiä olemaan enemmän osallisia yhteiskunnan toiminnoissa. Tekoäly, digitalisaatio ja teknologia tulevat helpottamaan osatyökykyisten henkilöiden polkua työelämään ja työelämässä. Olemassa olevan työkyvyn ylläpitäminen ja hyödyntäminen ovat tärkeä kehittämisen kokonaisuus. On muistettava, että kuka tahansa voi koska tahansa olla tilanteessa, että ainoa mahdollisuus jatkaa työelämässä on teknologisten välineiden käyttöä. Etenkin johtajien tietämys teknologian ja digitalisaation mahdollisuuksista ja asenteet niiden hyödyntämiseen osatyökykyisten työntekijöiden työllistymisessä ja työntekemisessä on tärkeä.
Osatyökykyisten työllistymistä voidaan tukea sellaisilla työn mukautuksilla, joista ei välttämättä tule ylimääräisiä kustannuksia. Esimerkiksi työaikojen ja –vuorojen sekä työtehtävien mukauttaminen voi olla riittävä työskentelyä tukeva toimi. Työttömän osatyökykyisen palkkaamiseen on olemassa myös erilaisia taloudellisia tukimuotoja, joista monetkaan työnantajat eivät ole tietoisia. Osatyökykyisen rekrytointi, perehdytys ja opastaminen voi edellyttää lisäksi muuta kuin taloudellista tukea. Työvalmennus olisi tähän hyvä työmuoto, mutta sitä on edelleen tarjolla liian vähän.
Yhteenvetona voi todeta, että yhteiskuntamme jättää hyödyntämättä liian monen kansalaisen työpanoksen laiminlyömällä osatyökykyisten työllistämiseen tähtäävät toimenpiteet. Tässäkin asiassa asennevamma taitaa olla pahin vamma!
Merja Mäkisalo-Ropponen
kansanedustaja (sd)
