Puhe Pohjois-Karjalan aivopäivillä 13.3
Hyvät aivopäivään osallistuvat
Otsikkoni on yhdessä tekemällä jaksaa, osaa ja oppii. Suomi täyttää tänä vuonna 100 vuotta ja Suomen juhlavuoden teema on Yhdessä. Siksi minäkin mielelläni puhun tästä asiasta. Selailin netistä hiukan millaisia tilaisuuksia tämän teeman ympärillä järjestetään eri puolilla Suomea ja sieltä löytyi muun muassa seuraavia otsikkoja:
Maailmaa muutetaan yhdessä tekemällä
Yhdessä tekeminen tuottaa tulosta
Yhdessä tekeminen mahdollistaa kohtaamisen
Yhdessä tekemällä pärjäämme paremmin
Yhdessä tekeminen synnyttää hyvinvointia
Yhdessä tekemällä saadaan parempia palveluita
Joidenkin tilaisuuksien otsikko oli käännetty päinvastaiseen muotoon eli esimerkiksi: Yksin tekemisen aika on ohi!
Näyttää siltä, että ainakin tänä vuonna uskomme yhdessä tekemiseen. Toisaalta on surullista, että monien tutkimusten mukaan meillä on entistä enemmän yksinäiseksi itsensä tuntevia ihmisiä!
Tommy Tabermann sanoi joskus, että ’Me’ on Suomen kaunein sana. Ei Minä eikä Sinä – vaan Me. Ainakin me -sanan sisältö on minusta kaunis, koska se viittaa sanaan yhdessä! Wikipedian mukaan ’yhdessä’ tarkoittaa samassa paikassa, seurassa tai ponnistuksessa olemista. Sen vastakohtana on erossa, erillään, erikseen ja yksin oleminen. Järjestötyö on yksi Me-sanan ilmentymä parhaimmillaan. Me olemme viettämässä Pohjois-Karjalan 14. aivopäivää ja iloitsen, että saan sitä viettää yhdessä teidän kanssanne, sillä olin yksi tämän idean äideistä 15 vuotta sitten. Tämäkin aivopäivä – kuten kaikki aiemmatkin – on syntynyt monen eri ihmisen, järjestön ja tahon yhteistyönä ja on hyvä esimerkki siitä, että yhteistyössä on voimaa!
Hyvät ystävät! Järjestötyössä menestyminen edellyttää yhdessä tekemisen taitoja. Jos haluamme vaikuttaa ja saada asioita muuttumaan, vaikuttamistyötä kannattaa tehdä yhdessä. Yhden henkilön ääni ei vielä kovin kauaksi kanna, mutta ison joukon ihmisiä puhuessa samasta asiasta, mahdollisuus tulla kuulluksi ja saada muutoksia aikaan kasvaa. Otan tähän käytännön esimerkin Siun Sotesta, joka kovasti puhututtaa monia meistä. Jos huomaatte Siun Soten palveluissa ongelmia omalla kohdallanne, niin kannattaa antaa palautetta Siun Soten nettisivuilla olevaan palautelinkin kautta ja toisaalta myös suoraan palvelun/hoidon antaja taholle. Jos asia ei millään selviä tätä kautta, niin kaikkien meidän käytössä ovat maksuttomat potilasasiamiehen ja sosiaaliasiamiehen palvelut. Heidän tietonsa löytyvät esimerkiksi Siun Soten sivuilta. He ovat puolueeton taho, joka auttaa potilaita ja asiakkaita esimerkiksi mahdollisten valitusten tekemisessä. Jos kuitenkin huomaatte oman yhdistyksenne jäsenistön kohdalla jotain yhteistä isompaa ongelmaa toiminnassa tai palveluissa, kannattaa reagoida yhdessä ja tehdä vaikka yhteinen kirjelmä. Siun Sotessa ei varmaankaan tahallaan haluta kiusata ketään, mutta melko hyvästä ennakoinnista huolimatta alku vuodesta on tullut paljon epäkohtia esille. Uskon vilpittömästi Siun Soten toimitusjohtaja Ilkka Pirskasta, joka on sanonut, että kaikesta palautteesta – sekä ruusuista että risuista – ollaan kiitollisia, sillä vain palautteen avulla on mahdollista kehittää toimintaa. Nurkan takana valittaminen ei auta asioiden korjaamisessa. Nyt on oikea aika olla aktiivinen!
Toki aktiivisuutta tarvitaan laajemminkin esimerkiksi yhdenvertaisuuden varmistamisessa. Meitä kaikkia täällä yhdistävä yhdenvertaisuuden näkökulma on esteettömyys – kaikkien aistien esteettömyys. Kun rakennetaan uutta tai kehitetään toimintoja, pitäisi itsestään selvää olla, että tilat ja toiminnat on suunniteltu ja rakennettu kaikille kansalaisille esteettömiksi. Siksi olenkin huolissani siitä, että hallitus on päättänyt keventää esteettömyysnormeja. Onneksi oikeuskanslerikin on puuttunut tähän asiaan. Toivottavasti hänen kannanotollaan on riittävän suuri painoarvo tässä asiassa. Meidän yhteinen tehtävämme on pitää huolta siitä, että tavoittelemme esteetöntä yhteiskuntaa. Kaikenlisäksi esteettömyysnormien purkamista ei voi perustella edes taloudellisesti, sillä esteetön rakentaminen ei maksa yhtään enempää kuin muukaan rakentaminen, kun se otetaan huomioon suunnittelun alusta alkaen.
Ystävät! Järjestöissä yksi kauneimpia yhdessä tekemisen muotoja on vertaistuki. Vertaistuen keskeinen ajatus on se, että yhdessä kokien ilot tuntuvat suuremmilta ja surut pienemmiltä. Ilojen ja surujen jakaminen luo välittämisen ja ystävyyden ilmapiiriä. Vanha suomalainen sanonta kuuluu:
”Hyvät ystävät ovat kuin lyhtyjä tiellä – ne eivät suinkaan lyhennä matkaa, mutta tekevät sen valoisammaksi kulkea. Juuri tästä yhteisöllisyydestä ja yhdessä tekemisessä on kysymys. Voimme olla valona ja lyhyinä toinen toisillemme. Synkkinä ja pimeinä hetkinä lähimmäisen kaunis sana, käden puristus tai halaaminen voi lämmittää ja valaista. Yhdessä olemisen, tekemisen ja oppimisen tärkeimpiä sisältöjä on toinen toistamme kohtaaminen. Jokaisen onkin hyvä kysyä joskus itseltään uskallanko aidosti kohdata toisen ihmisen – ilman puolustusmuureja tai piikkilanka-aitaa? Kohtaamisen vastakohtana on kohtaamattomuus. Kohtaamattomuus on ohi kulkemista ja ohi katsomista. Kohtaaminen voi olla syvällistä keskustelua, ajatusten ja mielipiteiden vaihtoa – kuten esimerkiksi järjestöjen kerhoissa tai vertaistukitilaisuuksissa. Tai sitten se voi olla lyhytkestoista, muutaman sekunnin kestävää, esimerkiksi katseiden kohtaamista. Tärkeitä kohtaamisia ovat siis myös ne pienet arjen tuokiot, joissa hymyilen toiselle, juttelen muutaman sanan kassajonossa, aukaisen ovet kädet täynnä kantamuksia olevalle tai annan paikkani enemmän tarvitsevalla täydessä linja-autossa. Jokainen aito kohtaaminen tekee maailman vähän paremmaksi paikaksi elää meille kaikille, sillä yksi hymy voi pelastaa päivän! Kohtaamisessa voi olla sanoja tai se voi olla äänetöntä hiljaa yhdessä olemista. Tärkeä kysymys tässä meidän yksilökeskeisessä ajassamme on myös se, uskallanko kohdata apua tarvitsevan ihmisen ja uskallanko tarjota apuani tuntemattomillekin? Uskallanko kysyä, voinko auttaa? Uskallanko tulla omasta poterostani ulos ja olla lähimmäinen myös vieraalle. Marleena Ansiolla on runo kohtaamisesta: Kun minua onni suosii, menestys kohtaa tai rakkaus kantaa – kun suru murtaa, menetys raastaa, olen yksinäisyyden merellä, eikä näy rantaa. Kun minun vierelläni silloin on ymmärtäväinen ystävä, kaikki on kaksin verroin helpompaa ja kauniimpaa.
Hyvät kuulijat!
Suomalainen kulttuuri on perinteisesti kannustanut meitä yhdessä tekemiseen ja välittämiseen. ”Kaveria ei jätetä” – ajattelutapa on mitä syvintä suomalaisuutta. Välittäminen on sitä, että pidän ihmistä tai asiaa tärkeänä. Välittäminen on huolenpitoa ja aktiivista toimintaa. Itse ajattelen, että elämänkulun aikana jokainen meistä on välillä auttajana ja välillä autettavana. Tämä tosiasia pitää meidät toisiamme tarvitsevina. Välittäminen tarkoittaa, ettei ketään jätetä yksin. Toivon, että tämä yksi kauneimpia piirteitä suomalaisuudesta tulisi tässä yksilökeskeisessä ja kilpailuhenkisessä ajassa selkeämmin esille. Itse uskon siihen, että sivistyneen yhteiskunnan tunnuspiirteitä ovat välittämisen kulttuuri. Muistiliitossa meillä oli pari vuotta sitten välittämisen teemavuosi, jonka taustalla oli surullinen tapahtuma, jossa muistisairas henkilö lähti keskellä päivää, vilkkaassa taajamassa sijaitsevasta yhteisökodista talvipakkasella kesävaatteissa ulos. Hän harhaili monta tuntia ulkona ja kun hänet sitten lopulta löydettiin, hän oli niin huonossa kunnossa, että menehtyi saamiinsa vammoihin. Surullista tässä tilanteessa oli, että lukuisa määrä ihmisiä kulki rouvan ohi ja pakostikin huomasi, ettei rouva ollut sään mukaisesti pukeutunut. Kukaan ei puuttunut asiaan tai mennyt auttamaan.
Tämän tapahtuman jälkeen, halusimme Muistiliitossa nostaa yleiseen keskusteluun vaikeitakin kysymyksiä, jotka ovat edelleen ajankohtaisia: – Onko välittäminen kadonnut suomalaisesta yhteiskunnasta vai onko se jossain piilossa? Miksi meillä on niin paljon yksinäisiksi itsensä kokemia ihmisiä? – Kuinka voisimme ja osaisimme puuttua epäkohtiin, jotka aiheuttavat jollekin vahinkoa? Kenelle puuttuminen kuuluu? – Pitääkö vieraastakin välittää? Kuka on lähimmäisemme? – Välittävätkö päättäjät? Ohjataanko resursseja sinne, missä niitä eniten tarvitaan? – Kuuluuko kaikkien kansalaisten ääni? Kuka on kiinnostunut heistä, joiden ääni on kovin heikko?
Hyvät ystävät
Puhuin aiemmin valona olemisesta toinen toisillemme. Valona oleminen tarkoittaa auttamisen ja tukemisen lisäksi myös tiedon jakamista. Ennen vanhaan opettajien sanottiin olevan kansankynttilöitä.
Potilasjärjestöjen tehtävä on lisätä yleistä tietoisuutta sairauksista ja niiden hoidosta. Moniin neurologisiin sairauksiin liittyy edelleen turhia pelkoja ja häpeän tunnetta, jotka saattavat pahimmillaan aiheuttaa henkilön eristäytymistä ja yksin jäämistä. Tiedon jakamisen avulla voidaan vaikuttaa sairastuneen, läheisten, kansalaisten ja päättäjienkin asenteeseen. Itse olen esimerkiksi huomannut, että muistisairauksia pidetään edelleen toivottamina sairauksina, vaikka hyvin tiedämme, että niitä voidaan ennaltaehkäistä, hoitaa tehokkaasti ja myös kuntouttaa. Yhteiskunnassa on vielä paljon tiedon puutetta ja vääriä asenteita muistisairauksista ja niiden hoitomahdollisuuksista. Varmasti sama koskee muitakin neurologisia sairauksia. Nostetaan yhdessä näitä asioita esille. Neurologisiin sairauksiin liittyvästä häpeän leimasta on päästävä pois! Asennetyötä on siis jatkettava!
Ystävät
Vielä muutama sana yhdessä tekemisestä järjestötoiminnan sisällä ja niiden välillä eli miten saadaan järjestöihin synnytettyä ilmapiiri jossa jaksaa, osaa ja oppii – kuten otsikkoni kuuluu? Kaikki lähtee siitä, että jokainen ottaa vastuun omasta käyttäytymisestään ja pohtii, miten minä vaikutan omalla toiminnallani ilmapiiriin? Yhdessä tekeminen on enemmän kuin yhteistyö. Jos ajatellaan esimerkiksi yhdistyksen hallitusta tai mitä tahansa ryhmää, niin oleellista on, että; – Jokainen on aktiivinen – omalla tavallaan – voimavarojensa mukaan.
– Toisaalta pidetään huolta, että kaikki pysyvät mukana sekä tulevat kuulluksi ja arvostetuiksi. Tuetaan toinen toisiamme! – Jokainen vastaa siitä, että luottamus säilyy ryhmän sisällä. Kokouksessa tai keskustelupiirissä puhuttuja asioita ei puhuta ulkopuolisille ilman asianosaisten lupaa.
– Opetellaan käsittelemään vaikeat asiat edessäpäin – ei puhuta nurkan takana eikä lakaista maton alle.
– Sitoudutaan yhteisiin päätöksiin, vaikka itse ajattelisin asiasta toisin! – Opetellaan kuulemaan ja kuuntelemaan. Asioista ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta tärkeä on oppia ymmärtämään, ettei oma mielipide ole ainoa oikea mielipide ja asioista voi ajatella monella tavalla oikein! Voin pitää kiinni omasta mielipiteestäni, mutta parhaimmillaan yhdessä oppiminen on sitä, että arvostan eri tavalla ajattelevia ihmisiä ja kuuntelemalla toisia ja toisenlaisia ajatuksia voin laajentaa omaa maailmankuvaani. Myönteinen erilaisuus on rikkaus!
– Viimeisenä, mutta ei vähäisempänä; muistetaan kiitos ja positiivinen palaute. Pohjois-Pohjanmaalla on sananlasku, jossa sanotaan, että ihminen on ”kehuvetoinen”. Se pitää paikkaansa. Jokainen meistä kaipaa ja tarvitsee myönteistä palautetta. Perusperiaate on se, että hyvä voi puhua toisista sekä edessä että takana! Suomalaisessa kulttuurissa sitä ei koskaan tule liikaa!
Ja vielä ihan lopuksi! Yhdistykset eivät saa eristäytyä elämään omaa elämäänsä. Potilasjärjestöjen kannattaa löytää yhteiset asiat ja tietyissä asioissa kannattaa toimia isompana yhtenäisenä joukkona. Kuten alussa sanoin nämä Pohjois-Karjalan aivopäivät ovat esimerkki loistavasta yhdessä tekemisestä. Tämä yhdessä tekeminen on nyt huomioitu valtakunnallisestikin, sillä viime syksynä Neurologisten vammaisjärjestöjen verkosto ns. NV – verkosto myönsi Joensuun vapaaehtoistoimijoiden verkostolle tunnustuspalkinnon ansiokkaasta NV-työstä, jota se on tehnyt neurologisten ihmisten hyväksi. Ilmentymänä tästä työstä on esimerkiksi vuosittaiset Pohjois-Karjalan Aivopäivät. Olemme siis tässäkin asiassa esimerkkinä muulle Suomelle. Yhdessä tekemällä saadaan pienilläkin resursseilla isoja tekoja aikaan. Onnea meille kaikille ja iloitaan tästä huomionosoituksesta yhdessä! Kuten Tommy Tabermann sanoi: ’Me’ on Suomen kielen kaunein sana!
